Vuosi sitten kääriydyin alkusyksyn huumassa kuopuksen kanssa merinovillapeiton sisään lukemaan samaista kirjaa. Olen yhä sen verran lapsekas, että tällaiset tietyt vuodesta toiseen samoina toistuvat rutiinit tai perinteet ovat minulle tärkeitä. Ehkä ne tuovat myös itselleni samanlaista turvan tunnetta kuin lapsille. En tiedä. Miksi esimerkiksi useimmat ihmiset ja perheet haluavat tehdä jouluna kaikki samat asiat ja samassa järjestyksessä? Syödä juuri samaa ruokaa, katsoa samat elokuvat ja avata lahjat täsmälleen samaan kellonaikaan? Tuttuus tuo turvaa. Tuttuus tuo myös pintaan samat positiiviset tunteet ja tunnelmat, jolloin ne vahvistuvat entisestään. Ehkäpä tässä syksyisessä satuhetkessä oli pieni palanen tuota samaa. Vaikka jokainen kuulija – ja myös lukija – tietävät täsmälleen, mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuu, niin se säilyttää silti oman viehätyksensä ja jopa jännityksensä. Löydetäänkö kadonnut pikkuinen ajoissa? Vieressäni ollut kuopus yritti yhdessä kohdassa jo kääntää sivua ennen aikojaan, koska halusi nähdä kuvan juuri tietystä tapahtumahetkestä. Tänäkin vuonna pikkuinen pääsi turvaan seikkailultaan. Tänäkin vuonna etsintäpartio oli lähtenyt häntä etsimään. Tänäkin vuonna kaikki päättyi hyvin.