Tiheikön väki

Kun syksy alkaa taittua talveksi ja ihmiset käpertyä lämpimiin pesiinsä, tulee tämä kirja usein mieleeni. Vaikka Vatukkatiheikön väestä kerrotaan kaikkina neljänä vuodenaikana – kunakin oma tarinansa – jostain syystä juuri syksyinen tunnelma sadonkorjuun jälkeen, siirryttäessä omiin pesäkoloihinsa takkatulen lämpöön syömään karhunvatukkapiirasta ja juomaan tammenterhokahvia, saa minun ihoni kananlihalle. Tuo tunnelma on käsin kosketeltavissa.

Se tuo erityisesti mieleeni pimeät aamut ja illat, takkatulen lämmön, kynttilöiden loisteen, villasukkien pehmeyden, iltateen tuoksun, kainaloihin lämpimän villashaalin alle käpertyneet poikaset nappipyjamissaan keskittyneinä kuulemaan sen illan iltasadun sateen ropistessa räystäslautoihin, tuulen vinkuessa vintillä ja tulen räiskyessä takassa.

Yllä mainituista syistä johtuen oli jälleen juuri tämän kirjan aika. Lokakuun viimeinen päivä, päivä jolloin syksy alkaa vääjäämättä taittua talveksi. Päivä, johon kuuluu sekä pakkas- että lämpöasteita. Päivä, jolloin siellä täällä luonnossa näkyy valkoisia hiutaleita, mutta jotka aurinko yhä jaksaa keskipäivän säteillään sulattaa. Päivä, jolloin et tiedä pukeudutko ohuempaan vai jo paksumpaan palttooseen tai saappaisiin. Päivä, jolloin mietit, että mitä vielä piti puutarhassa suojata lähestyvältä talvelta. Päivä, jolloin pohdit, oletko nyt varmasti huomannut varustaa jokaisen poikasen tassut ja kuononpäät riittävän lämpimin varustein. 

Kirja tuo mieleeni myös kotiäitivuoteni ja sen ihanan tunteen siitä, kun myrskyn vihmoessa ulkona, sai luvan kanssa vetää villasukat jalkaansa, sytyttää kakluuniin tulen ja pitää nenänsä visusti pois ulkoilmasta. Silloin kun ei ollut pakko kiiruhtaa minnekään. Silloin kun sai vain olla äiti poikasilleen.

Olen saanut tämän englantilaisen Jill Barklemin Tiheikön väen kootut kertomukset -kirjan syntymäpäivälahjaksi ystävältäni syksyllä 2000. Esikoisemme oli silloin vastasyntynyt. Ensimmäiset kahdeksasta kirjasta on julkaistu englanniksi vuonna 1980 ja viimeinen vuonna 1994. Kaikki kahdeksan kirjaa suomennettuina on koottu tähän yhteisniteeseen.

Kirjailija ja tarinoidensa kuvittaja Jill Barklem kertoo aikoneensa aluksi kirjoittaa Vatukkatiheikön hiirten elämästä neljänä eri vuodenaikana. Hän teki tarkkaa taustatutkimustyötä paitsi hiiristä, niin myös ylipäätään luonnosta lukuisine yksityiskohtineen. Hän muunmuassa muutti ihmisten käyttämät mittayksiköt hiirille sopiviksi hänniksi, käpäliksi, vehnänjyviksi, tammenterhoiksi sekä aurinko- ja vesikelloiksi. Neljä ensimmäistä kirjaa olivat vuodenaikojen mukaan  nimiltään: Tiheikön väki kevätpuuhissa, Tiheikön väki kesäpuuhissa, Tiheikön väki syyspuuhissa ja Tiheikön väki talvipuuhissa.

Kirjailija kertoo Tiheikön väen elämän kuvaavan hänen omaa unielmiensa maailmaa. Hänen tehtävänään on ollut saattaa rakastavan ja toisistaan huolehtivan hiiriyhteisön elämä näkyviin. Hiiret elävät täysin luonnonmukaisesti hyödyntäen kaiken ympärillään olevan arvokkaan ja käyttökelpoisen. Barklem haluaa kuitenkin korostaa, että näiden hiirulaisten elämä ei suinkaan ole vakavaa ja totista, vaan heillä on hauskaa esimerkiksi juhlien ja retkien muodossa.

Vuodenaikakirjoista ensimmäisessä (kevät) hiiret valmistavat Vesa-poikaselle yllätyspiknikin. Kesäkirjassa vietetään häitä. Syyskirjassa pikkuinen Esikko-hiiri joutuu eksyksiin ja talvikirjassa järjestetään jäätanssiaiset.

Kirjailija on kuvitustyössään halunnut tuoda erittäin tarkasti ja totuudenmukaisesti esille pienimmätkin yksityiskohdat. Kukassa on oltava juuri oikea määrä terälehtiä, sen on kasvettava juuri oikeassa ympäristössä ja juuri oikeaan aikaan. 

Varmaankin juuri tämä kiinnostus ja halu välittää lukijoille näitä tarkkoja yksityiskohtia, sai kirjailijan jatkamaan Vatukkatiheikön väen tarinoita vielä neljän kirjan verran. Ainakin hän itse kertoo halunneensa kuvata lähemmin paikkoja, joista oli vuodenaikakirjoissa näkynyt vain vilahdus. Näin syntyi kirjat: Salaiset portaat, Seikkailu vuorilla, Tiheikön väki merellä ja Tiheikön väki ja pikku hiiret.

Itse ihailen valtavasti yksityiskohtaista ja lämminhenkistä kuvitusta. Lapset myös tykkäävät tarinaa kuunnellessaan etsiä kuvista milloin mitäkin pieniä asioita. 

Vai miltä sinusta tuntuisi asua Metsäomenamökissä? Kirjassa esitellään eri perheiden koteja, joilla kaikilla on oma nimensä. Niitä ovat Metsäomenamökin lisäksi esimerkiksi Valkopyökki, Tammipalatsi, Seljamökki ja Ruohomätäs.

Töitä tehdään koko hiiriyhteisön hyväksi muunmuassa Varastokannolla, Meijerikannolla ja Myllyssä.

Ruuiksi ja juomiksi tarjoillaan vaikkapa pähkinäkakkua, kevätesikkopiirakkaa, karhunvatukkapiirakkaa, pullia, kakkuja ja leipiä, sokeroituja orvokinkukkia, kastanjakeittoa, vesikrassikeittoa, voikukkasalaattia, hunajakastiketta, kermahyytelöä, marenkeja, tammenterhokahvia, seljankukkateetä, vadelmanlehtiteetä, ruusunkukkaviiniä ja karhunvatukkaglögiä. Takkatulen lämmössä paahtuvat villiomenat ja paahtoleivät.

”Oli upea syksy. Karhunvatukat olivat meheviä ja pähkinät olivat kypsiä, ja kaikkialla Tiheikön hiirillä oli paljon työtä. Joka aamu he menivät niityille ja pelloille keräämään siemeniä, marjoja ja juuria. Kaiken löytämänsä he toivat Varastokantoon ja panivat huolellisesti talteen talven varalle. Varastokanto oli sisältä lämmin, siellä tuoksui herkulliselta karhunvatukkahillolta ja tuoreelta leivältä, ja se oli jo miltei täynnä ruokaa.”

Parasta saduissa ja tarinoissa on se, kun alkavat elää uudelleen lasten leikeissä. Sylvanian Families -sarja on kuin tehty jatkamaan Tiheikön väen (ja monen muunkin) seikkailuja.

Voisiko vaikkapa tässä puumajassa elellä Vatukkatiheikön vaivaishiiripariskunta, joiden pikkuiseen pyöreään majaan viljankorsien varaan Esikko eksyi kyläilemään. Pikkuisen oven takaa paljastui ohdakkeen höytyvistä kudottu matto ja kauniisti korsista punotut seinät.

Toinen toistaan pienemmät ja yksityiskohtaisemmat Sylvanian Familiesien tarvikkeet sopivat enemmän kuin hyvin myös Tiheikön väelle. Monenmoista pikkutarviketta todellakin tarvitaan, kun Vatukkatiheikössä järjestetään retkiä ja juhlia tai syödään aamupalaa ja illallista.

Syntymäpäiväherkut tarvitsevat toki aivan omat erikoistarvikkeensa.

Syntymäpäivänään Vesa sai kuljetettavakseen painavan eväsretkikorin piknikille. Kaikeksi yllätyksekseen korista ei paljastunutkaan astioita eikä evästarpeita, vaan syntymäpäiväkakku ja lahjoja.

Syntymäpäivän viettäminen oli Vesasta lopulta niin rankkaa, että kotimatka meni kottikärryissä unten mailla…

Yksityiskohtaisten ruokien ja kasvien lisäksi, myös hiirten vaatteet on viimeistä piirtoa myöten suunniteltu. Sylvanian Familiesin eläinhahmoilla on myös erilaisia vaatteita, asusteita ja tekstiileitä käytössään.

Meidän eläinhahmoja – jotka eivät siis suinkaan kaikki ole hiiriä – säilytetään näissä pahvisalkuissa.

(Kun vain joku päivä innostuisin, niin voisin tehdä teille postauksen meidän sylveistä. Kiinnostaisiko teitä? Tarvitsen kuitenkin inspiraation sen toteuttamiseksi. Ehkä se jonain päivänä vielä tulee.)

Tiheikön väki -astiat olisivat hyvä vaihtoehto Petteri Kaniini
-astioille syntymäpäivän aamuna. Toivoisin myös löytäväni jostakin Tiheikön väen kertomuksista tehdyt DVD:t. 

Oletteko te tutustuneet Tiheikön väkeen? 

Tänään luemme vielä iltasaduksi viimeisen kertomuksen tästä yhteisniteestä. Pojilla on lukiessa tapana samaistua aina erityisesti johonkin roolihahmoon. Toisinaan tulee jopa pientä riidanpoikasta, kun kaksi huutaa yhtä aikaa, että mä oon toi Vesa! No, kukapa ei haluisi olla Vesa, joka saa lahjaksi huilun, rummun ja ritsan! Tai kukapa pikkupoika ei voisi samaistua Vesan tuntemuksiin siitä, miten hän pääsisi mukaan retkelle, jos vain käyttäytyisi hyvin 😉 . Entä jos olisi vahingossa aamulla ammuskellut herneitä rouva Sämpylän ikkunasta sisään…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.