Metsäkävelyllä

Kevään 2020 koronasulun aikana meidän perheessä, kuten monessa muussakin suomalaisperheessä, aloitettiin metsäkävelyt. Itse asiassa idea niihin tuli pojilta. Alunperin se oli nallekarhupoika, joka toivoi, että menisimme käymään tietyssä asuinalueemme metsässä. Myöhemmin lasten opettajilta tuli myös erilaisia metsässä tehtäviä koulutehtäviä, joten lähialueen metsät tulivat tutuiksi. Pojat pyysivät oikeastaan joka päivä metsään menoa. Useimmiten metsäretket ajoittuivat päivällisen jälkeiseen aikaan, jolloin jäin itse kotiin kuvaamaan opetusvideoita ja mies lähti poikien kanssa metsään. Näin olleen en itse päässyt mukaan kuin muutamalle metsäkävelylle tuon kevään aikana.

Tänä syksynä metsäkävelyt ovat käynnistyneet jälleen ja nyt minäkin olen päässyt useammin mukaan. Itse en tosin koe millään tavalla olevani mikään eräihminen enkä toistaiseksi ole tavoittanut sitä flowtilaa tai vastaavaa mitä ihmiset kertovat metsäkävelyiltään saavan. Oikeastaan minut valtaa ehkä sama tunne kuin pikkutyttönä partiossa: ”Mitä ihmettä MINÄ täällä teen?” Nyt ei sentään tarvitse yöpyä teltassa, mikä tällaiselle mukavuudenhaluiselle ihmiselle ei ehkä ole sitä elämän parasta antia. Onnekseni lapseni eivät ole perineet tätä samaa, vaan nimenomaan itse pyytävät ja haluavat päästä metsiin yhä uudelleen ja uudelleen. Yritänkin aina kovasti kannustaa miestäni toteuttamaan näitä poikien metsätoiveita, koska itse en ole niissä parhaimmillani.

Se täytyy tosin tunnustaa, että tämän syksyn metsäkävelyllä (ei tällä mistä otin kuvia) kauneimpaan ruska-aikaan, sanoin ensimmäistä kertaa elämässäni – ja vieläpä ihan ääneen – että voisin ehkä sittenkin haluta jonakin vuonna Lappiin kokemaan ruskaretken tai kesäisen vaelluksen kansallispuistossa, ehkäpä jopa yhden joulun lumimaiseman keskellä hirsimökissä. Siis ehkä. Onko siis kuitenkin niin, että jotakin muutosta on tapahtunut? Sen ainakin tiedän, ettei matkaseuraa tarvitsisi houkutella mukaan. He olisivat heti valmiina lähtöön.

Yleensä emme ota näille metsäkävelyille eväitä mukaan, mutta tämä kerta oli poikkeus, koska halusin ottaa hieman kuvia poikien Erämaa-villapaidoista. Olinkin jo tuolla aiemmalla metsäkävelyllä katsonut reitiltä valmiiksi yhden sopivan ”leiriytymispaikan” ja sillä aikaa, kun pojat tekivät lähistöllä toivomaansa tarkempaa suotutkimusta, katoin kantopöydän päälle kaakaot ja kaurakeksit valmiiksi.

Kaatuneesta puunrungosta saatiin sopiva penkki, jolle levittää lampaantalja. Tämä Ruskovillan talja on muuten ostettu jo esikoiselle eli se on jo 21 vuotta vanha ja edelleen yhtä hyvä kuin ostaessa. Voin kertoa, että sitä on todellakin vuosien aikana käytetty! 2000-luvun alussa tavattiin ottaa vauvasta joulukuvat kuusen alla lampaantaljalla makoillen. Sellaiset kuvat sitten löytyvätkin meiltä jokaisesta viidestä vauvasta. Meillä on muutama muukin talja, mutta tämä Ruskovillan talja on meidän taljoista ehdottomasti laadukkain. Näin syksyllä ja talvea odotellessa toivoisin aina saavani vielä muutaman taljan lisää, sillä mikäpä sen mukavampi retkialusta kuin lämmin lampaantalja. Tykkään käyttää niitä myös kotipihassa istuinalustoina kesäaikaa lukuunottamatta. Toisinaan haaveilen myös ruskeasta taljasta.

Kakkospoikamme on saanut vuosia sitten kummeiltaan lahjaksi nämä suloiset Minna Immosen kuvittamat nallemukit. Nallet ovat nimeltään Toivo ja Sulo. Vieläköhän näitä löytäisi jostakin? Olen säästänyt mukeja pojalle eli emme ole niitä ennen tätä käyttäneet. Nyt kuitenkin ne mielestäni sopivat hyvin juuri tälle retkelle, joten ”kertakäytimme” niitä. Muutama lisämuki olisi tervetullut näiden nallejen kaveriksi. Puuterin värisen Teema-mukin olen saanut lahjaksi. 

Villasukan suojissa on kaakaotermari. Lämpimän kaakaon kaverina maistuivat Kantolan kaurakeksit. Mieheni keitti pojille kaakaon valmiiksi metsäkävelyämme varten. Hän kaatoi sen kahteen pieneen termospulloon. Huvitti vaan, kun hän meidän lähtiessä arveli, että joudumme kantamaan loput kaakaot takaisin kotiin. Kaikki meni.

Kutsu kaakaolle kävi ja suotutkijat saapuivat paikalle.

Mittarissa oli juuri ja juuri viisi lämpöastetta, kun suuntasimme metsäkävelyllemme. Koska Erämaa-villapaidat ovat vielä reilut, sopi niiden alle mainiosti PoPin windfleecetakit ja itse asiassa juuri tämä varustus oli sopivan lämmin ulkoiluun tuona päivänä. Kahdella nuorimmalla oli jalassaan PoPin mustat välikausihousut ja keskiveljellä Lindexin vastaavat. (Kiitos vaan vielä lukijalleni vinkistä koskien isompien poikien ulkovaatteita! Nämä Lindexin housut ovat osoittautuneet hyviksi. Ostettiin ne viime keväänä jälleen kerran kokokriisin yllättäessä lastenvaatemarkkinoilla eli silloin, kun koko 152cm ei enää riitä.)

Eipä jäänyt eväistä kotiin takaisin kannettavaa 😉

Evästauon jälkeen oli aikaa vielä jatkaa suotutkimusta, joka tuntui kiehtovan kovasti poikia.

Vesilätäköt ja upottavat soiset kohdat olivat todella mielenkiintoisia. Nallekarhu otti lähes itsensä pituisen kepin, jonka työnsi niin syvälle pehmeään soiseen kohtaan kuin se vain upposi. Kun keppi nostettiin takaisin ylös, näkyi siinä selvästi raja kuinka syvällä se oli käynyt. Tutkimustulokseksi todettiin, että kuopus olisi uponnut tuohon kohtaan kokonaan ja jääkarhupoikakin lähes kokonaan. Syvyyttä siis riitti. Samaa kohtaa piti toki testata myös kumisaappain eli itse paikalla seisten. Todettiin, ettei tuohon suohon kuitenkaan pystynyt tuosta vaan uppoamaan, mutta saappaansa siihen kuitenkin sai jumiin ja irti pääsemiseksi piti käyttää jonkin verran voimaa. 

Kuten kuvista näkee, riitti kotiin eväiden sijaan jotakin muuta vietävää metsäkävelyn päätteeksi. Uskoisin, että tämän ilmiön tunnistaa jokainen poikalapsen äiti…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.