Virkkasin ensimmäiset verhoni ja ensimmäisen isoäidinneliöpeiton muistaakseni 12-vuotiaani eli kuudesluokkalaisena. Sitä ennen olin neulonut lukuisia ainaoikeinkaulahuiveja (niitä ensimmäisiä käsitöitä 7-8 -vuotiaana) ja toki sukkia, lapasia, tossuja, barbeille asusteita jne. Ompelinkin jonkin verran, mutta virkkaaminen ja neulominen olivat jo silloin ehdottomasti enemmän minun juttuni. Ylä-aste- ja lukioaikana käsityöt jäivät vähemmälle (mitä nyt tuli ommeltua farkkuihin ”muodikkaita” levennys- ja koristekaistaleita sekä hiusdonitseja samoista kankaista), koska vuorokauden tunnit olivat täynnä koulunkäynnistä, harrastuksista, töistä ja kavereista. Muuttaessani ensimmäiseen opiskelukaupunkiin elokuussa 1993 havahduin tyhjyyteen eli siihen, että koulupäivän jälkeen oli yhtäkkiä tyhjää tilaa, aikaa. Vieraasta kaupungista ei tuosta vain löytynyt uusia harrastuksia eikä uusia ystäviä. Lukiolaisena olin vielä käynyt pelkästään treeneissä kuusi kertaa viikossa. En ollut oppinut olemaan kotona, en osannut katsoa TV:tä eikä todellakaan ollut ongelmia keksiä tekemistä. Päinvastoin: piti osata tarkasti aikatauluttaa, että ehti tehdä kaiken. Koeviikoilla oli toisinaan laitettava kello soimaan aamulla neljältä, että ehti vielä kerrata koealueen (tapasin aina ensin opetella asiat, mutta ilman tuota tärkeää kertausvaihetta, en olisi muistanut niitä riittävän hyvin). Nuorena jaksoi, enää en pystyisi samaan.
Tuolle syksyn 1993 tyhjälle tilalle piti löytää täytettä. Avasin TV:n. Voitteko uskoa, että en sitä ennen ollut edes tiennyt, mitä tarkoittaa Kauniit ja rohkeat. No, enpä siinä ollut sinänsä mitään menettänyt, mutta tulipa tuokin nyt selväksi, samoin kuin moni muukin vain nimeltä tuttu TV-sarja. En pystynyt istumaan TV:n ääressä tyhjän panttina ja silloin muistin käsityöt. Lukiessani myöhemmin erään kevään pääsykokeisiin, istuin kirjaston lukusalissa joka arkipäivä kello 8 – 16, sen jälkeen kävin kotona syömässä, menin jumppaan (löysin lopulta myös niitä harrastuksia) ja katsoin illalla TV:stä jonkun tunnin pituisen sarjan, jonka aikana tein käsitöitä. Ihanaa, rentouttavaa, aivot narikkaan -puuhaa. Tuolloin siis löysin käsityöt uudelleen ja ennen kaikkea niiden rentouttavan vaikutuksen. Sama tapa jatkui myöhempinäkin opiskeluvuosinani. Pitkän tenttiputken aikana pystyi tsemppaamaan itseään lukemisessa ihan jo sillä, että illalla odottaisi vielä lupa tarttua käsityöhön, edes pieneksi hetkeksi. Käsityö kulki mukana myös lukuisilla opiskeluaikojen junamatkoilla. Rankan koronakevään 2020 aikana, 12 – 14 tunnin työpäivän jälkeen, juuri ennen nukkumaanmenoa halusin ehdottomasti tehdä edes yhden kerroksen verran ikikäsityöprojektiani eli merinovillapeittoa. Mikä suuri vaikutus tuolla yhdellä kerroksella, 300 silmukalla, olikaan!