Siivouskukat

2

Kun isot pojat olivat pieniä, mieheni oli usein työmatkoilla, jotka saattoivat kestää kaksikin viikkoa yhteen menoon, toisinaan pidempäänkin. Noita kaksiviikkosia mahtui lisäksi useita vuoteen. Toisinaan elettiin jopa niin, että mies oli kaksi viikkoa reissussa, kaksi viikkoa kotona ja taas kaksi viikkoa reissussa. Monilla aloilla reissutyötä tekevät saattavatkin elää juuri tuossa rytmissä, mutta heillä nuo välissä olevat kaksi viikkoa ovat vapaata. Miehelläni ei näin ollut, vaan hän kävi ihan ”tavallisesti” töissä nuo reissujen väleissäkin olevat viikot. Meidän arki oli pakko rakentaa niin, että se toimi ainoastaan yhden henkilön – eli minun – pyörittämänä. Kävin toki itsekin silloin töissä, joten pojat olivat päivät päiväkodissa ja myöhemmin esikoinen aloitti koulun ja silloin kuopus jatkoi vielä päiväkodissa. 

Muistan miten hartain toiveeni noilla viikoilla oli se, että pysyisimme terveinä. Yhdenkin meistä sairastuminen sekoitti koko pakan. No, luonnollisesti niitäkin viikkoja tuli ja jotenkin niistä selvittiin. Niiltä vuosilta jäi kuitenkin hienoinen stressi siitä, kun piti soittaa esimiehelle ja ilmoittaa lapsen sairastuneen. Aina kun olen mennyt uuteen työpaikkaan, olen ensimmäisenä selvittänyt käytänteet, miten toimitaan, jos lapsi sairastuu. Siitä vasta stressi tulikin, kun lapsen sairastuessa, piti miettiä, minne vaikkapa kuumeisen lapsensa raahaisi, että saisi sairaslomatodistuksen. Nyt nuorempien lasten kohdalla tämä asia on onneksi tehty helpommaksi ja muutenkin meillä on mieheni kanssa mahdollisuus vuorotella sairaan lapsen hoitajina. Eikä nyt ole kyse siitä, ettenkö haluaisi jäädä kotiin hoitamaan sairasta lastani. Tottakai haluan! Ja tiedän myös, että se on vanhemman oikeus. Lähinnä tarkoitan tuota ilmoittamisesta koituvaa stressiä sekä miettimistä mistä milloinkin sai sairaslomatodistuksen. Toisaalta, jos jäin/jään hoitamaan kotiin sairasta lastani, minulla menee valtavasti aikaa ohjeiden laatimiseen sijaiselle. Sitäkään ei ehkä heti tulisi ajatelleeksi, sillä kaikilla aloilla ei suinkaan niin ole.

Tarkoituksenani ei ollut kuitenkaan kirjoittaa sairastamisesta, vaan kukista ja siivoamisesta sekä siitä miten ne liittyvät toisiinsa ja noihin yllä manittuihin vuosiin. Silloin tein nimittäin viikkosiivouksen uskollisesti joka perjantai. Toisinaan tarvitsin hieman kannustinta. Sellaisina perjantai-iltapäivinä kurvasin poikien kanssa kotiin kaupan kautta. Pojat saivat valita karkkipäivänkarkkinsa ja itselleni ostin joko kukkakimpun tai lehden ja suklaapatukan. Niiden voimalla jaksoin aloittaa siivousurakkani. Joskin näin vuosien jälkeen olen ajatellut, ettei tuo siivousurakka ollut mitään verrattuna vaikkapa viimeiseen yhdeksään tai kuuteen vuoteen, mutta enhän sitä silloin tiennyt.

Kun asuimme rakennusaikana pienessä asunnossa nelihenkisenä perheenä, siivoaminen oli todella työlästä. Joku sanoikin, että mieti mitä se on sitten, kun muutatte isompaan kotiin. Jotenkin kuitenkin näin asian jo silloin toisin ja olin siinä oikeassa. Asunnon tai talon koolla ei sinänsä ole niin suurta merkitystä siivoamisen suhteen. Isompi merkitys on tavaran ja ihmisten määrällä suhteessa neliöihin. Kun siis muutimme isompaan kotiin, saimme ympärillemme enemmän avaruutta ja tavaroille löytyi helposti paikat, jopa niin, että kaappeja jäi ihan tyhjiksikin. Siivoamiseen ei mennyt juurikaan enempää aikaa kuin pienessä asunnossa paljojen tavaroidemme (suhteutettuna asunnon kokoon) kanssa asuessamme. Hetken aikaa siivoaminen tuntui jopa oikein mukavalta puuhalta. Valitettavasti tänä päivänä tilanne on jälleen toinen ja siitä muistinkin tuon vuosien takaisen motivointikeinoni ja viime lauantaina kurvasimme kuopuksen kanssa kukkakauppaan. Kukille oli tällä kertaa myös toinen syy eli esikoisemme 20-vuotiskahvittelu, mutta tartuin joka tapauksessa tähän mahdollisuuteen.

Nykyistä kotiamme olen pyrkinyt siivoamaan näiden 16 vuoden ajan melko samalla kaavalla. Olen pilkkonut talon osiin, ettei urakka tuntuisi liian suurelta. Noina perjantai-iltapäivinä ja -iltoina aloitin siivoamisen aina kuistilta. Kutsumme kuistiksi ulko-oven jälkeistä tilaa, jossa säilytetään ulkovaatteita ja kenkiä. Se on erillään varsinaisesta eteisaulasta. Jotenkin minuun on iskostunut ajatus siitä, että kuistin pitäisi olla ensimmäisenä kunnossa, koska se on paikka, joka ensimmäisenä ulko-oven avattua aukeaa sisääntulijalle. No, jätänpä kertomatta ne sadat arkipäivien realiteetit, jolloin mietin, että minkälaisella jätinaskeleella astuisin oven edessä lojuvan reppu- ja harrastuslaukkukasan yli tullessani töistä kotiin…

Kuistin jälkeen puolestaan aukeaa näkymä eteisaulaan ja sen jälkeen edelleen olohuoneeseen. Seuraavaksi siis siivosin eteisaulan, johon ei noina vuosina oikeastaan koskaan edes kertynyt mitään, joten siivoaminen ( = tavaroiden paikalleen vieminen) sujui nopeasti. Sitten olikin vuorossa kolmen suora eli keskimmäisenä olohuone, josta oikealle aukeaa lasipariovet nykyiseen makuuhuoneeseemme ja silloiseen vierashuoneeseemme. Vierashuone oli oikeastaan aina siisti, joten sen siivoamiseen (järjestämiseen) ei kauaa mennyt. Olohuoneen vasemmalla puolella on puolestaan samaa yhtenäistä tilaa oleva ruokailuhuone, joka tuolloin kuului myös nopeasti järjestettäviin tiloihin ja usemmiten myös olohuone oli sellainen. Viimeiseksi alakerrassa jätin aina keittiön, vessat, kodinhoitohuoneen ja pesutilat. Lohduttauduin sillä, että suurin osa (pinta-alallisesti) alakerrasta oli helppo ja nopea saada siistiksi. Toki järjestämisen jälkeen vaadittiin aina myös pölyjen pyyhkiminen ja imurointi. Valitettavasti nykyään tilanne on toinen eikä tämä vuosia hyvin toiminut metodini enää tehoa. Ihmisiä ja tavaraa on enemmän ja saattaa mennä viikkoja, etten ehdi lainkaan yläkertaan siivoamaan, pääsen ainoastaan toteuttamaan tuon kolmen suorani ja toki keittiö ja pesutilat ovat päivittäisinä kohteina. Yläkerta jää siis pitkälti poikien vastuulle. He siivoavat (myös imuroivat) huoneensa kerran viikossa. Teini-ikäisen vastuulla on talon vessat ja pikkupoikien vastuulla yläkerran portaat (niiden tyhjääminen ja imuroiminen) sekä yläkerran aula.

Haaveilen, että voisin tilata kotiin siivoojan vaikkapa kaksi kertaa vuodessa. Toivoisin, että hän tekisi perusteellisen siivouksen kaikille kodin pinnoille mukaan lukien keittiön kaapit ja pesutilat sekä pesisi huolellisesti jokaisen laattasauman, jalkalistan, jääkaapin, vessat, suihkut jne. Ennen tuon haaveen toteutumista on vain jatkettava viikottaisia siivousurakoitaan ja saatava motivaatio kohdilleen, vaikkapa siivouskukkien avulla.

Paras hetki on silloin, kun kaikki on valmista eli koti on siisti ja voit istua olohuoneeseen nauttimaan hetken seesteisestä tunnelmasta: sytyttää kynttilät, iloita siivouskukasta, keittää kupin teetä tai kahvia, rapistaa suklaapaperia ja/tai sisustuslehden sivuja ja vain istua, olla ja nauttia siististä kodista. Oikeastaan tuohon tilaan pääseminen jo riittäisi minulle palkinnoksi – ja vuosia sitten riittikin – mutta sitten tulivat vuodet, jolloin yrityksistä ja tsempeistä huolimatta tuo tila lipui yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Tuntui, ettei koskaan päässyt lopputulokseen, aina jäi ihan vain perussiivouksesta jotakin pahasti kesken, koska ei vain aika ja voimat riittäneet. Eihän se kovin palkitsevaa ole, jos siivoaa käytännössä koko ajan, mutta silti ei ole koskaan valmista eikä pääse iloitsemaan lopputuloksesta. Onneksi tilanne on noiden vuosien jälkeen lähtenyt vähitellen kohenemaan. 

Yläkerrassa käyn siivoamassa isompaa vaatehuonetta tasaisin väliajoin eli oikeastaan viikoittain, aina kun vien sinne puhtaita pyykkejä. Lastenhuoneet siivoamme perusteellisemmin vähintään silloin, kun päivitän lastenvaatteet seuraaviin kokoihin sekä ennen juhlia ja loma-aikoina eli useamman kerran vuodessa kuitenkin. Kun lapset ovat tehneet oman viikkosiivouksensa, käy aikuinen tarkistamassa sen ja tarvittaessa heidän pitää siivota jokin osio paremmin. Kun siivous on valmis, heillä on peliaika. Useimmiten pojat siivoavat perjantaisin ja saavat silloin puolentunnin peliajan. Lauantaina on sitten vuorossa karkkipäivän herkut ja tunnin peliaika. Tämä on riittänyt heille siivousmotivaattoriksi. He ovat oppineet hienosti jakamaan keskenään siivousvastuita (esim. yksi järjestää aulan ja toinen imuroi sen) sekä auttamaan toinen toistaan. Isommat veljet auttavat kuopusta hänen huoneensa kanssa, kuopus puolestaan saattaa saada tehtäväkseen järjestää joitakin yksittäisiä juttuja tarkemmin.

Monesti olen perjantaisin työviikon jälkeen niin väsynyt, etten jaksa tarttua toimeen kodin siivoamisen suhteen. Silloin käy valitettavasti niin, että siivoaminen jää lauantaille ja siinä vierähtääkin sitten – pyykinpesun lomassa – koko päivä. Tästä syystä olisi huomattavasti parempi saada siivoukset tehtyä jo perjantaina (mieluiten jo torstaina), että saisi viikonlopun vapaaksi muille asioille. Lepopäivä on myös paikallaan kerran viikossa.

Olisi mukava kuulla myös teidän siivousrutiineista, -vinkeistä ja motivointikeinoista.

Hiiritalon paluu

0

En tiedä vaikutti Alkusyksyn huuma ja siinä luettu Tiheikön väen kootut kertomukset siihen, että kaksi nuorinta poikaa toivoivat hiiritaloa takaisin leikkeihinsä. Tuosta viimeisestä linkistä pääset näkemään aiemman postauksen hiiritalosta ja sen siirtämisestä varastoon ja vintille. Nyt kun esikoinen asuu omassa kodissaan ja olemme jälleen tehneet muutoksia huonejärjestelyihin, löytyi hiiritalolle sopiva tila jääkarhupojan huoneesta. Alunperinhän juuri hän on saanut kolmevuotislahjakseen papan tekemän ison hiiritalon. Pienempi Mailegin hiiritalo on puolestaan kuopuksen joululahja hänen 2-vuotisjoulunaan ja pikkuisen juustotalon sai aikoinaan jääkarhupoika niin ikään joululahjaksi. Lisäksi pojat ovat leikkineet hiirillä myös jouluhiirten talossa. Sekin on papan tekemä suunnitelmani pohjalta.

Kuvaaminen melko pienessä huoneessa, jossa kaksi poikasta hääräävät ja sisustavat hiiritalojaan, ei ole ehkäpä maailman helpoimpiin kuuluvia puuhia, etenkään kun leikin uutuuden (tai vanhan tutun paluun) viehätys vie pojat täysin menneessään. En siis millään malttanut keskeyttää leikkiä ja pyytää poikia pysymään aloillaan kuvausten aikana ja siitä syystä osa kuvista on epätarkkoja, kuvauskulmat ovat hieman outoja ja kuvissa saattaa näkyä ”liikettä”. 

Meidän poikien leikeissä on yleensä aina taustalla jokin tarina tai juoni (ks. leikit Legocityssä), joka alkaa jo leikin rakennusvaiheessa. Silloin pojat myös valitsevat leikin päähahmot ja nimeävät heidät. Leikin edetessä hahmoja saattaa tulla lisää ja leikki voi muutenkin muuttaa kulkuaan. Tällä kertaa pojat käyttivät erityisen paljon aikaa hiirihahmojen nimeämiseen. He toivoivat, että tulisin katsomaan heidän leikkiään tai leikkimään heidän kanssaan. Tuossa yhteydessä, jonka pääasiassa käytin kuvaamiseen, pääsin samalla aitiopaikalta kuulemaan heidän leikkinsä kehittymistä ja erityisesti tuota hiirihahmojen nimeämisvaihetta. 

Pojat näyttivät poimivan hahmojen nimet ja roolit sekä meidän perheenjäsenistä että Tiheikön väen hiirihahmoista. Illalla he vielä toivoivat iltasaduksi yhtä Tiheikön väen kertomuksista voidakseen poimia siitä lisää sopivia nimiä leikkiinsä. Kirjoista on paljon iloa ja mielestäni yksi parhaista asioista on se, kun kirjan tapahtumat saavat muuttua eläviksi lasten leikeissä ja useimmiten leikin myötä tarina saa jatko-osia.

Leikki alkoi levittämällä kaikki hiiritalon tavarat ja hahmot yläkerran aulan lattialle. Sen jälkeen pojat jakoivat tavarat ja hiiret kummankin taloihin ja ryhtyivät järjestelemään talojaan samalla koko ajan leikkien.

Leikki jatkui ja jatkui. Lopulta oli pakko määrätä pojat iltapesulle ja -palalle. Sen jälkeen, kun menin yläkertaan lukemaan heille toivomaansa iltasatua, oli leikki jälleen käynnistynyt eikä sitä olisi millään maltettu lopettaa.

Kuopus oli tuon viikon flunssaisena kotona ja odotti koko päivän, että isoveli tulisi koulusta kotiin ja he pääsisivät jatkamaan leikkiään. Isälleen poika oli sanonut, että tätä leikkiä ei voi leikkiä ilman veljeä. Voi sitä riemua, kun leikki pääsi jatkumaan! Uskollinen odotus palkittiin.

Viimeiset kuvat ovat kännykkäräpsyjä jääkarhupojan sängyltä odottaessani iltasadulle kuulijoita. Lopulta saatiin kuin saatiinkin Kielo, Urpu, Vesa, Kerkko, Vuokko, Aimo Jauhiainen ja monet muut hiiret peiteltyä vuoteisiinsa ja leikkijät iltasadun äärelle.

Kuopusta nukkumaan viedessäni, nostin hänen seinähyllyköstään esille Hiiret lautalla -soittorasian ja tuona iltana hän sai nukahtaa tuon soittorasian säveliin.

Tiedän jo nyt, että nämä ovat niitä hetkiä ja tunnelmia, joita jään kaipaamaan lasten kasvaessa.

Enni’s collection: liner

2

Lukijani pohti Balmuirin Estelle-laukulle sopivaa sisälaukkua ja ajattelin jakaa teille oman löytöni. Itseasiassa olen ottanut postauksen kuvat jo kesällä ajatuksenani jossakin vaiheessa tehdä aiheesta blogiin jutun, joten nyt lienee sopiva hetki sille.

Suomalainen Avainlippu-merkin saanut Enni´s collection tekee sisälaukkuja (liners) usealle eri merkkilaukulle, mutta häneltä voi tilata niitä myös omien mittojen mukaan mille tahansa laukulle. Liner for Balmuir Estelle löytyi suoraan Ennin valikoimista kuudessa eri vaihtoehdossa. Itselleni valitsin premium+         -linerin värissä sand eli hiekka. Värivaihtoehtoja taisi olla kymmenen. Sisälaukku on valmistettu vesipestävästä, tukevasta ja ryhdikkäästä polyesterihuovasta. 

Halusin, että sisälaukun saa tarvittaessa kokonaan suljettua vetoketjulla, vaikken sitä päivittäin käytäkään. Siitä syystä on mielestäni hyvä, että vetoketjun saa halutessaan myös täysin auki ilman että se jäisi kiinni tuolta vetoketjun päästä. Käsilaukun yläosaan jää myös hyvin tilaa noille sisälaukun päälliosan ”siivekkeille” eli ne eivät mitenkään haittaa, vaikka ovatkin auki. Tarvittaessa ne on mahdollista sulkea, jolloin käsilaukun sisältö pysyy paremmin turvassa ja toki se myös näyttää silloin siistimmältä ulospäin, jos sillä on merkitystä. 

Sisälaukussani on toisella pitkällä sivulla kaksi taskua. Toisessa pidän aurinkolasejani (kuvaushetkellä olivat päässäni) ja jotakin gluteenitonta pikkuevästä. (Tämä siitä syystä, että kaikkialta ei ole tuosta vain mahdollista löytää itselleni sopivaa syötävää.) Toisessa taskussa puolestaan kulkee mukana käsidesi ja nenäliinapaketti. Toiselle pitkälle sivulle jää vetoketjulla suljettava sisätasku. Päätyihin valitsin taskun juomapullolle ja avaimelle. Avainpäätyyn on valittavissa muistaakseni kahdesta eri vaihtoehdosta joko avainrengas tai sitten sellaisella klipsillä oleva avaimenkiinnitysmahdollisuus. Tällä hetkellä säilytän kotiavaintani Edith-laukussa, joten tämä pikkutasku on muussa käytössä.

Sisälaukun tyhjä keskiosa järjestyy minulla useimmiten joillakin pienemmillä pussukoilla. Näissä kuvissa laukussani on Balmuirin pienempi Edith-laukku sekä muita Balmuir nude -postauksessa esittelemiäni tuotteita. Emelie-pikkulaukun lisäksi laukkuni pohjalla on yleensä yksi tai kaksi Marimekon Puolikas -pussukkaa. Pussukoiden lisäksi keskiosassa on kalenterini (ei näy näissä kuvissa) sekä muistikirjani. Kuvissa näkyvä pieni ruskea pötkylä on äidiltäni saama pieneen tilaan mahtuva varakassi.

Vetoketjullinen sivutasku on tilava ja syvä.

Näissä kuvissa näkyy hieman paremmin tuo valitsemani avainnauha.

Näissä kuvissan näkyy puolestaan tuo pullotasku ja laukun valmistustiedot sekä pesuohjeet.

Sisälaukun toisella ulkosivulla on vielä yksi tasku. Toisella sivulla – sisälaukun ja varsinaisen käsilaukun välissä – kulkee Estellen mukana tuleva pienempi nahkalaukku/pussukka. Moni käyttää sitä pikkulaukun tavoin eli pakkaa sinne ne kaikkein tärkeimmät mukaan otettavat asiat vaikkapa kauppakäyntiä varten. Itselläni tuota virkaa toimittaa Edith. Siellä kulkevat mukanani puhelin, pieni rahapussukka, avaimet, allergialääkkeistä tärkeimmät sekä tietysti nenäliina.

Mieheni tilasi linerin minulle hääpäivälahjaksi ja se on ollut nyt käytössäni noin puolitoista kuukautta. Tuntuu kuin se olisi aina ollut käytössäni, niin sujuvasti se sujahti Estelleen. Luonnollisesti tällaisen järjestelijän avulla on pohjattoman käsilaukun pohjalta huomattavasti helpompi löytää kulloinkin tarvitsemansa tavara. Lisäksi olen tykännyt siitä, että enää ei tarvitse miettiä onko vesi- tai desipullo vuotanut laukun pohjalle, koska nyt ne pysyvät sisätaskujen ansiosta luonnollisesti pystyasennossa ja toisaalta, jos ne vuotaisivatkin, tulisi märkä ja lika ainoastaan tuohon vesipesun kestävään sisälaukkuun eikä koko laukku kaikkine sisältöineen pääsisi kastumaan. Luonnollisesti sisälaukku tuo enemmän ryhtiä isohkolle olkalaukulle, mutta toki myös hieman pienentää sen sisätilaa ja tuo jonkin verran lisäpainoa. Plussat voittavat kuitenkin ehdottomasti nuo miinukset. Olen suunnitellut käyttäväni tätä samaa sisälaukkua myös toisessa isommassa käsilaukussani. Siihen olisi myyty aivan erillistä lineria, mutta mittojen perusteella tämän saman pitäisi käydä myös toiseen laukkuuni. Silloinhan sisälaukun toiseksi paras ominaisuus (järjestyksen pysymisen ja tavaroiden helposti löytämisen lisäksi) pääsisi myös toteutumaan. Sillä tarkoitan sitä, että laukkua voi vaihtaa vaikka lennosta ilman, että pitää jokainen tavara erikseen siirtää ja järjestää (aamukiireessä) laukusta toiseen. Nyt riittää, kun siirtää pelkän sisälaukun toisesta käsilaukusta toiseen.

Merinovillapeitto

2

Ehkäpä vajaa kymmenen vuotta sitten näin kuvan beigestä ainaoikeinneulepeitosta, jonka reunoihin oli virkattu ”pitsireunus”. Ajattelin, että tuollaisen vielä joskus teen, koska se oli niin minun näköiseni. Melko pitkään tuo ajatus muhi mielessäni ja aika monta käsityötä etsi tuossa ajassa ”valua” sormieni lävitse.

Vuosi sitten kesällä päätin vihdoin aloittaa peiton neulomisen. Sitä varten tarvitsin erikoispitkän pyöröpuikon, jollaista minulla ei ennestään ollut. Lankavarastoistani löytyi Dropsin Babymerino -lankaa suosikkisävyssäni eli numero 23 ”light beige”. Neuloin peittoa numeron viisi puikoilla käyttäen lankaa kaksinkertaisena. Yllätyin langan menekistä ja varastossani olleet noin kymmenen 50 gramman kerää hupenivat hetkessä.

Arvioin silmukkamäärän aluksi hieman väärin, mutta työn edetessä keksin kääntää peiton niin, että leveysmitasta tulikin pituusmitta. Aluksi se hieman harmitti, koska mielestäni ainaoikeinneule meni väärinpäin, mutta kun kuopuksen kanssa sadepäivän iltana kääriydyimme peiton alle lukemaan Tiheikön väkeä tajusin, että peittohan on nimenomaan nyt oikein päin.

Kun peitto on poikittain hartioiden ympärillä, asettuukin aikaoikeinneule omiin silmiini juuri oikein eli vaakatasoon. Jos olisin tehnyt peiton alkuperäisen ajatukseni mukaan, neule olisikin tässä pystyasennossa. 

Valmiin peiton mitat ovat ilman reunusta noin 130cm x 174cm ja reunuksen kanssa noin 134cm x 178cm eli aika lailla perinteisen torkkupeiton mitoitus. Langanmenekkiä en varmuudella tiedä, mutta arvioisin, että peittoon meni noin 30 – 40 50 gramman merinovillalankakerää tuota Dropsin Babymerinoa. Hinnaksi tuli tuon perusteella reilu 100 euroja eli ihan halvaksi ei laadukkaasta langasta neulotut työt tule.

Kesällä, kun lanka jälleen pääsi loppumaan, sitä ei meinannut löytyä mistään. Lopulta löysin yhden verkkokaupan, josta sain ostettua loput 16 kerää. Huh! Taitaisi olla tämä peitto vieläkin kesken, ilman tuon verkkokaupan löytämistä.

Tykkään, että peittoja ja shaaleja on helposti saatavilla, kun vilu yllättää. Siksi niitä löytyy kotoamme sieltä täältä pinoista, käsinojilta ja koreista. Uusi merinovillapeitto pääsi siis muiden mukaan, mutta muhkeutensa vuoksi se siirtyi pinon alimmaiseksi. Raidallinen villapeitto on Lapuan Kankureiden ja ostettu vuosia sitten TaitoShopista. Tummanruskea hapsullinen leikkauksiltaan hartioille tehty shaali on Beck Söndergaardin.

Reunuksesta tuli ehkä hieman raskas ja harmittaakin, etten kokeillut tehdä sitä pienemmällä koukulla ja yksinkertaisella langalla. En tosin tiedä, olisiko siitä tullut jotenkin eriparivaikutelma, mutta kokeilla olisi silti voinut.

Lauantaina minulla oli aikaa selailla Klompelompe-kirjojani ja pohtia uusia käsityöprojekteja. Oi, miten paljon niitä olisikaan! Parhaillaan viimeistelen kahta poikien villatakkia. Merinovillapeiton neulomiseen – jota kutsuin ikiprojektiksi – meni aika lailla vuoden päivät. Toisaalta työ saattoi seistä kuukausiakin sivussa, kun tein muita töitä. Oikeastaan vasta koronakevät nytkäytti neulepeittotyön kunnolla vauhtiin, koska se oli iltaisin aivan parasta aivojen nollausta. Useimmiten jaksoin tehdä vain yhden kerroksen per ilta (300 silmukkaa), koska uni voitti, mutta se kerros oli aina hyvin merkityksellinen ja aivan paras vaihtoehto äärimmäisen rankalle työrupeamalle.

Reunuksen virkkaaminen meni hetkessä, samoin päätteleminen. Työn viimeistely ja juurikin tuo langanpäiden päättely ovat yleensä minulle inhokkityövaiheita, mutta jos langanvaihdon yhteydessä neuloo päät työn sisään, välttyy niiden päättelyltä lopuksi.

Tätä postausta tehdessäni muistui mieleeni, että olen ottanut yhden kuvan pojille heidän vauva-aikoinaan tekemistäni peitoista ennen kuin siirsin ne vintille säilytykseen. Löysin kuin löysinkin tuon kuvan. Esikoiselle tein aikoinaan tuon alimman peiton, jossa on sekä palmikkoneuletta että helmineuletta. Toiseksi vanhimmalle – ainoalle kesälapsellemme – puolestaan neuloin puuvillalangasta tuon beigen vauvanpeiton, jossa on tuollainen korinpohjakuvioneule. Keskimmäinen poika sai peiton helmineuleesta, toiseksi nuorimmalle kokeilin virkata peiton isoäidinneliöistä ja kuopukselle tein peiton samalla ajatuksella kuin tämä iso beige merinovillapeittokin, mutta vain pienessä vauvakoossa. Silloin siis jo tämä beige peitto oli vahvasti mielessäni.

Tätä isoa peittoa neuloessani – ja näitä pienempiä peittoja ajatellessani – aloin pohtimaan, josko tekisin jokaiselle pojalle myös tuollaisen ison peiton. Harmi, että keksin sen vasta nyt enkä millään ehdi saada peittoa valmiiksi esimerkiksi esikoisen 20-vuotispäiväksi.  Vauvapeittoihin olen valinnut itse värit, mutta nyt pojilla olisi mahdollisuus esittää oma väritoiveensa.

Jos ryhdyn tuohon viisinkertaiseen ikiprojektiini, on minun tehtävä myös päätös siitä, kumpi koko on oikeinpäin ja kumpi väärinpäin eli tuo pituus- ja leveyssuunta. Miten sinä tekisit?

Alkusyksyn huumaa

0

Tiedättekö sen tunteen, kun vuodenaika vaihtuu ja haluaisi heti ensimmäisenä päivänä tehdä ja kokea kaikki juuri sen vuodenajan parhaat asiat? Esimerkiksi silloin kun sataa ensilumi, haluavat lapset ottaa esille pulkat ja lumilapiot, rakentaa lumiukon ja kolata kulkuväylät.

Kesä jatkui tänä vuonna ihanan pitkään, mutta nyt näyttää vähän siltä, että syksy on saapumassa.

Mikä sitten on sitä syksyn huumaa? Niitä asioita, jotka ehdottomasti kuuluvat juuri syksyyn ja jotka pitää saada kokea heti syksyn saavuttua?

Mustikkapiirakka vaihtuu kauratoskaomenapaistokseksi. Kynttilöiden määrä lisääntyy ja niitä poltetaan päivittäin. Kynttilävarastot täytyy siis viimeistään nyt muistaa päivittää ja täydentää. Kakluuniin sytytetään tuli ja istuskellaan sen lämmössä arki-iltoina ja viikonloppuaamuina.

Töistä kotiin tullessa ylle on mukava pukea pehmeät ja rennot kotihousut, oversize neulepaita sekä mummin kutomat villasukat, mieluiten ne kaikkein vanhimmat ja ihanimmat. Parasta on, jos ei tarvitse enää koko iltana poistua kotoa minnekään, vaan voi luvan kanssa kääriytyä villapeiton tai -huovan sisälle nojatuolin nurkkaan seuranaan höyryävä teekuppi, puikot ja villalankaa tai vaihtoehtoisesti jotakin rentouttavaa lukemista. Ehkäpä jääkaapista löytyy vielä lämmitettäväksi palanen omenapiirasta. Ja koska puhutaan alkusyksyn huumasta, voiko parempaa musiikkia korville kakluunissa räiskyvän tulen lisäksi olla kuin sateenropina kattoon ja ikkunaruutuihin. Syksy <3

Kynttilävarastojen lisäksi on ehdottomasti tarkistettava lankavarastojen riittävyys. Samalla täytyy käydä hakemassa yläkerran aulan kirjahyllystä kaikki Klompelompe-kirjani, että voin alkaa niistä etsiä uusia käsityömalleja. (Huomasin muuten, että linkistä johtavan postauksen jälkeen Klompelompe-kirjojeni määrä on tuplaantunut.) Hyllyssäni odottaa myös muutama Lykkeliten-ohje toteutamistaan. Tästä en ole tainnut teille ennen vinkatakaan.

Meidän perheessä syksyyn kuuluvat viidet syntymäpäivät ja koska omatkin synttärini ovat syksyllä, tuo syksyn tuntu lapsuudesta mukanaan myös syntymäpäivän tunnun. Oikeastaan sitä ei kyllä enää omasta syntymäpäivästään sitä tuntua saa, mutta ehkäpä lasten myötä se tarttuu. Nallekarhupoikani myötä syntymäpäiväni on ikään kuin herännyt uudelleen henkiin ja meille onkin tullut tavaksi viettää jokin yhteinen hetki yhteisenä juhlapäivänämme. Katsotaan mahdollistaako koronatilanne tänä syksynä yhteistä kahvilakäyntiä vai pitääkö meidän keksiä jotakin muuta.

Vaikka syksyssä onkin niin paljon kivaa ja hyvää, kätkee se valitettavasti sisälleen myös ikävämpiä tunteita ja tuntemuksia. Syksy sisältää – paitsi uuden odotusta (olen odottanut neljää lastani nimenomaan syksyllä ja uusi lukuvuosikin alkaa aina syksyllä) – niin myös paljon haikeutta taakse jäävästä kesästä. Lasteni syntymät eivät ole myöskään koskaan olleet helppoja eivätkä ne ole milloinkaan menneet ”oppikirjojen” mukaan, joten usein syksyisin myös nuo rankat muistot kumpuavat mieleeni. Toisaalta pidän hyvänä sitä, että ne tulevat, koska ehkäpä ilman niitä, en osaisi olla kiitollinen siitä, miten hyvin lopulta kuitenkin on käynyt. Vaikka esikoinen täyttää tänä syksynä jo 20 vuotta, niin jotkin asiat noilta ensimmäisiltä viikoilta ovat ja pysyvät. Ehkäpä syksy sateenropinan saatteelemana on myös juuri oikea aika käydä läpi vanhat ja nykyisetkin murheensa ja surunsa. Uskon, ettei meistä kukaan elämämme aikana voi niiltä välttyä ja siksi niiden kanssa on opittava elämään.

Kävelylenkit syysmaisemissa ovat valloittavia. Päivä päivältä ja viikko viikolta voi nähdä ruskan laajenneen. Näin alkusyksystä saattaa huomata siellä täällä vain muutamia puiden latvoja, joissa näkyy pieni täplä kellertäviä lehtiä, mutta kun syksy syvenee, myös ruska syvenee ja värjää puut kauttaaltaan. Vaahteranlehtimeri on minulle vastustamattoman kaunis näky. Siitä en ole tähän astisen elämäni aikana saanut vielä tarpeeksi, joten uskon, että tänäkin vuonna menemme poikien kanssa kahlauskeikalle. Syysretket eväineen pitää ehdottomasti muistaa myös tänä vuonna.

Ensimmäisten syyspäivien iltoina, kun oli iltasadun aika, kysyin pojilta, saisinko minä valita kirjan. Toivon saavani lukea yhtä lempisyyskirjaani. Oikeastaan en edes tiedä, miksi pidän sitä nimenomaan syyskirjana, koska siinähän käydään satujen muodossa läpi kaikki vuodenajat. Pojat arvasivat mistä kirjasta on kyse ja niinpä jääkarhupoika jo vilahtikin yläkerran kirjahyllystä hakemaan Tiheikön väen kootut kertomukset -kirjan. Jos näet jossakin myynnissä tästä iki-ihanasta ja kauniisti kuvitetusta kirjasarjasta tehtyä DVD:tä, niin kerrothan. Olisi niin ihana saada se.

Joinakin syysiltoina on mukava kuunnella vain sitä sateenropinaa ja tulen räiskymistä kakluunissa. Toisinaan on mukava käsityötä tehdessään katsella jotakin kevyttä ”aivot narikkaan” -ohjelmaan. Gilmore Girls suoritti tuota virkaa useampana vuonna, samoin Downton Abbey.  Nyt löysin Netflixistä Sweet Magnolias -sarjan. Ei se toki vedä vertoja Gilmoreille eikä DA:lle, mutta ihan kuitenkin toimii nollaajana. Jos sinulla on ehdottaa jokin sarjavinkki, niin mielelläni otan kaikki vinkit vastaan. Toisinaan vain on hyvin tärkeää saada ajatukset hetkeksi aivan muualle.

Syksyn saapumisen huomaa myös siitä, että menen tosi aikaisin nukkumaan. Tämä johtuu toki siitä, että herään arkiaamuisin viimeistään kello kuusi, usein jo aikaisemmin. Iltayhdeksältä olen jo valmis siirtymään yöunille. Toisinaan pinnistelen vielä hetken ja luen kirjaa tai teen käsityötä, mutta harvoin pysyn hereillä edes kymmeneen. Helposti tuo arjen rytmi siirtyy pysyväksi myös viikonloppuihin, johtuen ihan vain siitä, ettei unta riitä silloinkaan aamuisin pitkään ja toki meidän aamuvirkut poikasetkin heräämisellään vaikuttavat omaan heräämiseen. Mutta ei se mitään: Aamulla on vielä sopivan hämärää sytyttää kynttilät ja tuli kakluuniin ja aloittaa jo varhain syyspuuhat ja alun syyshuumasta nauttiminen.

Tänään suunnitelmissani on käydä kaupungilla täydentämässä sekä tee- että lankavarastojani. Vuosien tauon jälkeen myös Marimekon tasaraitapaita on alkanut kiinnostaa eikä vähiten sen ruskean värin vuoksi. Ehkäpä käyn sitäkin vilkaisemassa. Terassilta lienee myös aika siirtää sisätiloihin kaikki tekstiilit. Vähitellen elämä alkaa siirtyä enemmän sisätiloihin (vaikkakin meidän pojat kyllä ovat paljon ulkona vuodenajasta riippumatta) ja tulee tarve rakentaa kotipesä viihtyisäksi. Se tarkoittaa muunmuassa kirpparimyyntikassien viemistä takaisin varastoon (taaskaan en saanut niitä kaikkia laitettua myyntiin, mutta osaa onneksi), seuraavien vaatekokojen etsimistä vintiltä pojille sekä kesävaatteiden pesemistä, silittämistä ja viikkaamista ylähyllyille. Kaikenlaisia pinoja on kertynyt sinne tänne kotona, kun elämää on vietetty enemmän ulkona. Nyt on vähitellen aika alkaa järjestää niitä paikoilleen.

Pääsetkö sinä sisään syksyn tnnelmaan? Mitä se tuo sinulle tullessaan?