Viikonloppuvohvelit

En muista olenko kertonut, että meillä on tapana jouluisin antaa koko perheelle yhteinen joululahja. Yleensä tuo lahja koostuu useammasta eri asiasta, jotka on paketoitu yhteen isoon pahvilaatikkoon. Joka vuosi sieltä löytyy uusi perheseinäkalenteri, talviaiheinen Muumi-muki ja herkkuja kokoperheen elokuvailtaan. Joinakin vuosina paketista saattaa löytyä uusi lautapeli  tai tietty elokuva tai kirja. Tänä vuonna laatikkoon oli kääritty jokavuotisten lahjojen lisäksi voileipägrilli. Kyseessä on sellainen grilli, johon voi vaihtaa kolmet erilaiset paisto-osat, joista yhdet osat tekevät tällaisia suloisia pikkuvohveleita. Koska kaikki paisto-osat ovat irrotettavat ja erikseen pestävät, uskallan myös minä syödä siinä paistettuja gluteenittomia vohveleita, vaikka leipäosilla olisikin paistettu vehnäkolmioleipiä.

Mielestäni tällaiset minivohvelit sopivat enemmän kuin hyvin nimenomaan viikonloppuun. Niitä voi syödä aamu- tai välipalalla. Ne käyvät jopa lämpimästä ruuasta, jos vain niiden päälle laittaa makean sijaan jotakin suolaista. Mikä parasta, niin tällaisia vohveleita voi ottaa mukaan myös viikonlopun eväsretkelle tai jos niitä innostuu paistamaan viikonloppuna hieman enemmän, odottavat ne vielä alkuviikosta jääkaapissa koulusta tulevia välipalansyöjiä.

Tällainen voileipägrilli ei hinnaltaan päätä huomaa, etenkin jos sellaisen sattuu löytämään edullisesti vaikkapa Lidlistä.

Mieheni etsi gluteenittomien vohveleiden reseptin nopeasti Internetin syövereistä, joten uskoisin niitä olevan siellä tarjolla joka lähtöön. Saattaapi olla, että käyn sen vielä joskus myöhemmin tähän postaukseen loppuun lisäämässä.

Rentouttavaa talvista viikonloppua!

Eväitä arkeen

Joululoman viimeisinä päivinä aloin pohtia, mikä erottaa loman arjesta ja mitä sellaisia lomaan kuuluvia elementtejä on, jotka voisi siirtää myös arkeen tuoden siihen hienoista loman tuntua. Yksi merkittävä ero on kiireettömyys vastaan kiire. Toinen tuo mukanaan positiivisia asioita ja tunteita, toinen negatiivisia. Paikallaan olisi varmasti myös pohtia, mikä pitää kiirettä yllä arjessamme, mutta se onkin sitten jo aivan oma aiheensa.

Pohdittuani asiaa, huomasin, että lomalla nautin pitkistä aamuista. Vaikka olenkin useimmiten aamuvirkku, ei se tarkoita sitä, että aamulla kello kuusi  moottorien pitäisi heti jyllätä täysillä. Siinä lienee ensimmäinen kiireen tuntua lisäävä asia, että herätyskellon soidessa aloitamme arkipäivämme minuttiaikataulun. Moni tykkää myös torkuttaa herätystä, kunnes on aivan pakko nousta ja joudummekin siirtymään minuuttiaikataulusta sekuntiaikatauluun. Sisäinen kelloni herättää minut yleensä hieman ennen kuutta eli jo ennen varsinaista kuudelta soivaa herätyskelloani. Olenkin katsonut parhaaksi nousta ylös sisäisen kelloni mukaan, sillä jos sitä sattuukin torkahtamaan vaikkapa 10 – 15 minuutiksi ja herää herätyskelloon, tuntee itsensä aivan valtavan väsyneeksi. 

Yleensä herättyäni käyn ensimmäisenä laittamassa kananmunat kiehumaan, koska niiden valmistumisessa menee 20 minuttia. (Ajastan lieden hyväksi testaamalleni ajalle ja nopeudelle/teholle. Tällöin kananmunat valmistuvat juuri sopiviksi ilman, että liedellä täytyy käydä niitä enää erikseen katsomassa tai vilkuilemassa kelloa sopivan kiehumisajan säätämiseksi.) Seuraavaksi sytytän kynttilät olohuoneeseen ja ruokailuhuoneeseen. Jonkun mielestä se jos mikä on turhaa ajanhukkaa arkiaamuna, mutta itselleni kynttilöiden palaminen tuo nimenomaan hyvän, levollisen ja kiireettömän tunnelman. 

Kananmunien yhä kiehuessa ehdin peseytyä, ehostautua ja pukeutua. Useimmiten saan kuudelta (tai jo ennen sitä) seuraa ainakin nallekarhustani, joka on hyvin aamuvirkku. Vähitellen muutkin pikkupojat heräävät ja tulevat aamupalalle. Toisinaan olen keittänyt heille puuron valmiiksi tai sitten keitän (tai mies keittää) sen vasta kun he heräävät. Puuro tulee valmiiksi ihan muutamassa minuutissa, joten yleensä odotan tiedon poikien toiveesta eli emme keitä aivan joka aamu puuroa. Annostelen pojille valmiiksi vitamiinit, mutta muuten he suoriutuvat aamupalatoimistaan melko omatoimisesti.

Mitä sitten olen muuttanut arkiaamuissani saadakseni paremmat eväät päivään? Siirryin syömään aamupalani olohuoneen pöydän ääreen. En ole mitenkään ylpeä tästä ratkaisusta enkä ylipäätään suosi enkä suosittele olohuoneessa syömistä (ruokapöytä on ruokailuja varten), mutta pehmeä sohva ja jotenkin läheisempi ja lämpimämpi tunnelma pienen, matalan pöydän ääressä ovat tuoneet sitä toivottua kiireettömyyden tuntua arkiaamuihin. Ikään kuin aamupalahetki olisi pidempi ja olisi lupa viipyä vielä pieni hetki pehmeydessä ennen sukeltamista kello kaulassa kulkevaan arkipäivään. 

Muutama vuosi sitten, kun lääkäri soitti minulle verikokeideni tuloksista ja totesi niiden olevan kunnossa, hän lisäsi lauseeseensa, että taidat syödä melko terveellisesti. Kerroin syöväni joka päivä pariinkin otteeseen muutaman desilitran mustikoita. Hän totesikin minun olevan kuin ”mama bear” ja siitä lähtien olemmekin kutsuneet perheen kesken minua mama beariksi viitaten nimenomaan tähän mustikoiden syömiseeni.

Mustikoiden lisäksi syön maustamatonta luonnonjogurttia, mansikoita ja gluteenitonta kauralesettä. Päivittäinen leipäannokseni koostuu oikeastaan vain tästä yhdestä viipaleesta gluteenitonta kauraleipää, jonka syön nimenomaan aamuisin kera kalkkuna- ja juustoviipaleen sekä kananmunan.

Sopivaksi aamuiseksi ”hengen ravinnoksi” ja voimavaraksi siihen ”kello kaulassa” -arkeen päädyin lukemaan yhden psalmin. Se on tuntunut juuri sopivalta lukemiselta pieneen aamuhetkeeni olohuoneen pöydän ääressä.

Yleensä haluan juoda aamukahvini erikseen muun aamupalan jälkeen. En tykkää juoda pannussa seissyttä kahvia, joten keitänkin sen (tai mieheni keittää) vasta hieman myöhemmin. Tähän liittyy myös toinen muutokseni arkiaamuihin. Viimeiset kolme ja puoli vuotta olen arkiaamuisin juonut aamukahvini aina autossa matkalla töihin tai työpaikan parkkipaikalla. Se jos mikä on lisännyt kiireen tuntua. Nyt päätin, että yritän lähes jokaisena aamuna juoda kahvini rauhassa kotona ja vasta sen jälkeen lähteä liikkeelle. Aika hyvin olen tähän mennessä onnistunut, vaikka kiusaus onkin suuri lähteä aikaisemmin ehtiäkseen tehdä töissä enemmän. Uskon kuitenkin, että kiireetön lähtö tuo lopulta enemmän aikaa ja voimavaroja työpäivään kuin se, että luo heti aamusta itselleen ”kiireolon” niin, että osa aamupalastakin on syötävä/juotava lennosta. Tämä kotona juotu kahvi on saattanut viivästyttää minun työpaikalle saapumistani 0 – 15 minuttia aamuisin, mutta todellisuudessa sillä ei ole ollut mitään merkitystä (ainakaan huonompaan suuntaan tai ehtimiseen), sillä olen tavannut olla työpaikallani muutenkin aina 30 – 45 minuuttia ennen ensimmäisen oppitunnin alkamista. Todellista kiirettä ei siis ole. Kiireen – ainakin minä – olen rakentanut korvieni väliin. Kiire asuu kehossani ja siitä toivon pääseväni eroon näiden uusien arkiaamujen avulla.

Muistivihko kuuluu luonnollisena osana päiviini ja sellainen on oltava aina saatavilla. Toisinaan aamupalalla nousee mieleen asioita, jotka haluaa kirjata ylös.

Olisiko sinulla jakaa vinkkejä kiireettömiin arkiaamuihin?

Vuosi 2020 osa 4: Poikien huoneet ja leikit

Olen koko blogini olemassaolon ajan toivonut tekeväni enemmän postauksia Poikien huoneista ja leikeistä. Tiedän, että ne ovat myös teidän lukijoiden mieleen, sillä vuoden 2020 toiseksi luetuin postaus oli Tokaluokkalaisen pojan huone. Kymmenen suosituimman postaukseen joukkoon mahtui myös Legocity Tähtipoikien talossa

Pikkupojat leikkivät paljon, mutta leikkien kuvaaminen ei ole kovin helppoa. Saadakseen otettua kuvia (niin, että ne eivät ole kaikki heilahtaneita), täytyy aina jossain määrin puuttua leikin kulkuun joko keskyttämällä sitä hetkeksi tai pyytämällä siirtymään pois kuvauskohdan edestä jne. Koska en mielelläni keskeytä leikkejä enkä puutu niiden kulkuun vain siksi, että saisin otettua kuvia tänne blogiin, huomaan noiden kuvausten jääneen melko vähiin. Toisaalta olen kyllä ottanut kuvia useammastakin eri leikistä, mutta ne ovat jääneet jonnekin muistikortin uumeniin.

Legocity-postauksen yhteydessä kerroin myös siitä haasteesta, että Legocity muuttuu päivittäin, jolloin ei tunnu milloinkaan olevan sopiva hetki sen kuvaamiseen. Tällä hetkellä pojilla on esimerkiksi jälleen kolme erillistä Legocityä yhden ison sijaan ja niiden lisäksi neljäs legoleikki yläkerran aulassa. Jaksan yhä hämmästyä siitä, miten uusi leikki milloinkin syntyy. Ostimme eräältä tutulta laatikollisen hänen poikansa vanhoja Legoja (vaikka meillä todellakin jo on riittävästi Legoja). Pikkupojat toivoivat, että noita Legoja säilytetään erillään muista Legoista ja juuri niistä syntyi se neljäs legoleikki yläkerran aulaan. Joulun välipäivinä pojat leikkivät noilla Legoilla usean peräkkäisen päivän aamusta iltaan. He loivat niistä aivan uuden ja erilaisen maailman, jossa seikkailivat heidän itsensä mukaan nimetyt hahmot. Noille hahmoille oli rakennettu talo huonekaluineen ja muine yksityiskohtineen. Talon ulkopuolelle syntyi merirosvojen saari ja ritareiden linnake. Minut ja mieheni kutsuttiin kuulemaan hahmojen, rakennelmien ja leikin yksityiskohtia. Leikki kulki eteenpäin samalla kun syntyi uutta. Tästä syystä me kaikki – niin lapset kuin aikuiset – tarvitsemme aikaa ja joutenoloa ilman kiireistä aikataulua. Vasta silloin luovuutemme saa tilaa ja sen myötä ajatuksemme ja kehomme lepoa.

Pojat halusivat hiiritalon jälleen leikkeihinsä viime syksynä. Aluksi se oli jääkarhupojan huoneessa, mutta ennen joulua tekemissämme huonemuutoksissa hiiritalo muutti kuopuksen huoneeseen. Tällä hetkellä taloa asuttavat Klompelompen pehmot: pupu, jääkarhu ja kettu. 

Muutamissa kollaaseissa näkyvät myös Brion junarata -leikit sekä puiset liikennemerkit. Viimeksi joululomalla pojat kaivoivat esille junaratalaatikot ja rakensivat niistä ratoja ja leikin sen ympärille. 

Blogin adventtikalenterin muutamassa luukussa pääsitte kurkistamaan sekä nallekarhun että kuopuksen huoneen joulujuttuihin. Lupasin ainakin, että voisin laittaa nallekarhun huoneesta vielä muutaman lisäkuvan.

Olisko sinulla jokin erityinen toive tälle vuodelle liittyen tämän aihepiirin postauksiin? Millaisia lastenhuoneita teiltä löytyy? Entä mitkä ovat suosikkileikkejä?

Vuosi 2020 osa 3: Käsityöt

Virkkasin ensimmäiset verhoni ja ensimmäisen isoäidinneliöpeiton muistaakseni 12-vuotiaani eli kuudesluokkalaisena. Sitä ennen olin neulonut lukuisia ainaoikeinkaulahuiveja (niitä ensimmäisiä käsitöitä 7-8 -vuotiaana) ja toki sukkia, lapasia, tossuja, barbeille asusteita jne. Ompelinkin jonkin verran, mutta virkkaaminen ja neulominen olivat jo silloin ehdottomasti enemmän minun juttuni. Ylä-aste- ja lukioaikana käsityöt jäivät vähemmälle (mitä nyt tuli ommeltua farkkuihin ”muodikkaita” levennys- ja koristekaistaleita sekä hiusdonitseja samoista kankaista), koska vuorokauden tunnit olivat täynnä koulunkäynnistä, harrastuksista, töistä ja kavereista. Muuttaessani ensimmäiseen opiskelukaupunkiin elokuussa 1993 havahduin tyhjyyteen eli siihen, että koulupäivän jälkeen oli yhtäkkiä tyhjää tilaa, aikaa. Vieraasta kaupungista ei tuosta vain löytynyt uusia harrastuksia eikä uusia ystäviä. Lukiolaisena olin vielä käynyt pelkästään treeneissä kuusi kertaa viikossa. En ollut oppinut olemaan kotona, en osannut katsoa TV:tä eikä todellakaan ollut ongelmia keksiä tekemistä. Päinvastoin: piti osata tarkasti aikatauluttaa, että ehti tehdä kaiken. Koeviikoilla oli toisinaan laitettava kello soimaan aamulla neljältä, että ehti vielä kerrata koealueen (tapasin aina ensin opetella asiat, mutta ilman tuota tärkeää kertausvaihetta, en olisi muistanut niitä riittävän hyvin). Nuorena jaksoi, enää en pystyisi samaan.

Tuolle syksyn 1993 tyhjälle tilalle piti löytää täytettä. Avasin TV:n. Voitteko uskoa, että en sitä ennen ollut edes tiennyt, mitä tarkoittaa Kauniit ja rohkeat. No, enpä siinä ollut sinänsä mitään menettänyt, mutta tulipa tuokin nyt selväksi, samoin kuin moni muukin vain nimeltä tuttu TV-sarja. En pystynyt istumaan TV:n ääressä tyhjän panttina ja silloin muistin käsityöt. Lukiessani myöhemmin erään kevään pääsykokeisiin, istuin kirjaston lukusalissa joka arkipäivä kello 8 – 16, sen jälkeen kävin kotona syömässä, menin jumppaan (löysin lopulta myös niitä harrastuksia) ja katsoin illalla TV:stä jonkun tunnin pituisen sarjan, jonka aikana tein käsitöitä. Ihanaa, rentouttavaa, aivot narikkaan -puuhaa. Tuolloin siis löysin käsityöt uudelleen ja ennen kaikkea niiden rentouttavan vaikutuksen. Sama tapa jatkui myöhempinäkin opiskeluvuosinani. Pitkän tenttiputken aikana pystyi tsemppaamaan itseään lukemisessa ihan jo sillä, että illalla odottaisi vielä lupa tarttua käsityöhön, edes pieneksi hetkeksi. Käsityö kulki mukana myös lukuisilla opiskeluaikojen junamatkoilla. Rankan koronakevään 2020 aikana, 12 – 14 tunnin työpäivän jälkeen, juuri ennen nukkumaanmenoa halusin ehdottomasti tehdä edes yhden kerroksen verran ikikäsityöprojektiani eli merinovillapeittoa. Mikä suuri vaikutus tuolla yhdellä kerroksella, 300 silmukalla, olikaan! 

Vuosi 2020 ei varmaan ollut kaikkein tuotteiain käsityövuoteni, mutta enpä ole toisaalta koskaan aikaisemmin edes pohtinut mitä kaikkea minäkin vuonna olen tehnyt. Kuvista puuttuu yksi kesäinen virkkausprojektini, josta loppui kesken kaiken lanka ja joka jäi sen vuoksi vielä odottelemaan tulevaa. 

Kattausliinoja tuli tehtyä useita (paljon enemmän kuin kuvissa) ja kahdessa eri koossa eli tuossa kuvissa näkyvässä pienemmässä kahvilautaskoossa että isommassa ruokalautaskoossa. Samoin lasinalusia virkkasin kymmeniä.

Klompelompen ohjeilla syntyi jääkarhupojalle jääkarhuvillatakki ja nallekarhupojalle vaaleansininen Thorleif. Vasemman alakulman pehmot ovat myös Klompelompen, mutta ne tilasin taitavalta käsityöläiseltä pikkupoikien adventtikalenteria varten. Halusin laittaa kuvan kuitenkin tähän, sillä neuloin itse noille pehmoille vaatteita ja asusteita, joista olisi vielä tarkoitus joskus tehdä erillinen postaus. Siksi halusin kuvan tähän muistuttamaan asiasta. Merinovillapeitto oli suuritöinen projekti, joskaan ei mitenkään vaikea. Tällä hetkellä minulla on samanlainen peitto jälleen ikiprojektina puikoilla.

Käsityöt-kategoriasta löydät blogissani esitellyt käsityöt. Kollaasin työt löytyvät erillisistä postauksista:

Klompelompe: jääkarhuneule

Käsityöt ovat tänäkin päivänä yksi parhaista rentoutumistavoistani. Neulominen ja virkkaaminen tuovat paljon iloa elämääni ja ovat sen myötä tärkeä osa hyvinvointiani. Jo häissämme olivat ystäväni tehneet laulun, jonka eräs säe kuului: ”Virkkauslankaa tarvitaan.”. Tuo säe oli tarkoittu ohjeeksi miehelleni ja näin 22 avioliittovuoden jälkeen voin sanoa sen pitävän yhä paikkansa. Tällä hetkellä minulla on yksillä puikoilla uusi merinovillapeitto, toisilla puikoilla ruskea villatakki itselleni sekä kolmansilla puikoilla slipoveri, sekin itselleni. Siinä muutama mainitakseni.

Löytyykö sinulta puikoilta tai koukulta jokin käsityö tai onko sellainen suunnitelmissani? Pojat ovat myös esittäneet muutaman neuletoiveen, mutta katsotaan mihin kaikkeen aika riittää.

Vuosi 2020 osa 2: Poikien lukeminen

Yllä olevat linkit johtavat yhteen lempiaiheeseeni eli lasten – ja tässä tapauksessa poikien – lukemiseen. Aihe, joka on saanut paljon palstatilaa ja päätynyt myös monien tutkimusten kohteeksi. Aihe, joka yhä hämmästyttää minua. Aihe, joka saa karvani nousemaan. Aihe, josta voisin puhua loputtomiin. (Siihen nähden se on siis saanut hyvinkin vähän palstatilaa täällä blogissani.)

Perustaessani blogini olin ajatellut tehdä paljon enemmän postauksia ja kirjavinkkauksia poikien kirjoista, mutta jostakin syystä se on jäänyt suunniteltua vähemmälle. Loin myös erillisen teema-alueen Tähtilampun alla, jonka alle olen koonnut kaikki blogissani esitellyt kirjoihin liittyvät postaukset. Toivon, että tämä uusi vuosi toisi sinne lisää sisältöä. Yllä on myös muutama vuoden 2020 lastenkirjoihin liittyvä postaus erillisinä linkkeinä.

Kysyin pikkupojilta millaisia kirjoja he suosittelisivat ikäisilleen pojille. Tässä heiltä kymmenen suositusta: