Ystävänpäivänä 2024

En ole varsinaisesti mikään ystävänpäiväfani. Olemme kuitenkin useimmiten sitä jossakin muodossa viettäneet eli lähinnä kahvittelun merkeissä kotosalla. Tänä vuonna kahvihetki syntyi töistäpaluumatkalla herkut hakemalla ja kattamalla kotona iltapäiväksi kahvipöytä. Hieman tosin piti kiirettä, koska yhdellä pojalla alkoi pianotunti ja itsellänikin oli vielä yksi työhön liittyvä meno.

Sain ajatuksen, että haluan tänä vuonna ystävänpäiväpöytään jotakin vaaleansinistä. Yritin etsiä kaupasta vaaleansinisiä vaahtokarkkeja siinä kuitenkaan onnistumatta. Katseeni osui lopulta irtokarkkihyllyn vaaleansinisiin vadelmakuuliin ja ne maistuivatkin hyvin pojille. (Itse en allergioideni vuoksi uskalla syödä irtomakeisia.) Enkelisuklaat puolestaan olivat jääneet joululta. Sairastelun vuoksi osa herkuista jäi joko maistumatta tai unohtui kokonaan laittaa esille. Värinsä puolesta ne sopivatkin sitten oikein hyvin tähän talviseen ystävänpäiväkattaukseen.

Kaksi vuotta sitten, kun terveyteni koki suuren romahduksen, jouduin sen lisäksi luopumaan myös monesta muusta minulle tärkeästä. Yhtä niistä surin varsin paljon. Siinä missä tammikuu oli monien tapahtumien osalta kaikkea muuta kuin upea juhlavuoden aloitus, tarjosi tämä helmikuu nimenomaan tänä ystävänpäivänä uutta toivoa. Toivoa siitä, että tuo asia, josta jouduin itkien luopumaan, saattaisi siltikin vielä olla mahdollista. (Ja nyt en siis puhu mistään sellaisesta asiasta, jonka vaikkapa rahalla voisi ostaa omakseen, vaan paljon paljon tärkeämmästä asiasta.) Voit miettiä asiaa vaikkapa siltä kantilta, että mikä ja mitkä asiat saavat sinun arkesi toimimaan (töissä? kotona?). Sen jälkeen poistat yhden noista asioista ja mietit, millainen vaikutus sillä on arkeesi. Tämän vuoden 2024 ystävänpäivänä iloitsin tuosta toivosta, mahdollisuudesta uuteen mahdollisuuteen. Vaikkei se toteutuisikaan, tietäisin aina, että vielä joskus se voi toteutua. Sitähän toivo on.

Aromasta löytyi minullekin sopiva gluteeniton ystävänpäiväleivos.

Ystävänpäivän jälkeisenä aamuna, kun olin matkalla töihin, sain lukea puhelimestani ihanan viestin. Vieläkin nousee kyyneleet silmiin sitä ajatellessani. Miten kauniita ja lämminhenkisiä sanoja sainkaan osakseni! Kiitos vielä niistä! Niiden merkitys oli varmasti paljon suurempi kuin niiden kirjoittaja koskaan pystyi ajattelemaan. Siinä missä keskiviikko toi toivoa, niin torstai toi paitsi lämpöä, niin myös uskoa tulevaan ja uskoa siihen, että voisin lopulta uskoa tuon kaiken – ja monen muun sanat –  itsestäni todeksi. Olen viime vuosina tehnyt paljon töitä itseni kanssa ja yksi osa-alue jota olen työstänyt, on ollut opetella ottamaan vastaan positiivista palautetta. Ilman mutta-sanaa ja ilman itse palautteen jatkoksi rakennettua mutta-sivulausetta. 

Sinä riität.
Siinä riittää opeteltavaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *