Hiiritalon paluu

En tiedä vaikutti Alkusyksyn huuma ja siinä luettu Tiheikön väen kootut kertomukset siihen, että kaksi nuorinta poikaa toivoivat hiiritaloa takaisin leikkeihinsä. Tuosta viimeisestä linkistä pääset näkemään aiemman postauksen hiiritalosta ja sen siirtämisestä varastoon ja vintille. Nyt kun esikoinen asuu omassa kodissaan ja olemme jälleen tehneet muutoksia huonejärjestelyihin, löytyi hiiritalolle sopiva tila jääkarhupojan huoneesta. Alunperinhän juuri hän on saanut kolmevuotislahjakseen papan tekemän ison hiiritalon. Pienempi Mailegin hiiritalo on puolestaan kuopuksen joululahja hänen 2-vuotisjoulunaan ja pikkuisen juustotalon sai aikoinaan jääkarhupoika niin ikään joululahjaksi. Lisäksi pojat ovat leikkineet hiirillä myös jouluhiirten talossa. Sekin on papan tekemä suunnitelmani pohjalta.

Kuvaaminen melko pienessä huoneessa, jossa kaksi poikasta hääräävät ja sisustavat hiiritalojaan, ei ole ehkäpä maailman helpoimpiin kuuluvia puuhia, etenkään kun leikin uutuuden (tai vanhan tutun paluun) viehätys vie pojat täysin menneessään. En siis millään malttanut keskeyttää leikkiä ja pyytää poikia pysymään aloillaan kuvausten aikana ja siitä syystä osa kuvista on epätarkkoja, kuvauskulmat ovat hieman outoja ja kuvissa saattaa näkyä ”liikettä”. 

Meidän poikien leikeissä on yleensä aina taustalla jokin tarina tai juoni (ks. leikit Legocityssä), joka alkaa jo leikin rakennusvaiheessa. Silloin pojat myös valitsevat leikin päähahmot ja nimeävät heidät. Leikin edetessä hahmoja saattaa tulla lisää ja leikki voi muutenkin muuttaa kulkuaan. Tällä kertaa pojat käyttivät erityisen paljon aikaa hiirihahmojen nimeämiseen. He toivoivat, että tulisin katsomaan heidän leikkiään tai leikkimään heidän kanssaan. Tuossa yhteydessä, jonka pääasiassa käytin kuvaamiseen, pääsin samalla aitiopaikalta kuulemaan heidän leikkinsä kehittymistä ja erityisesti tuota hiirihahmojen nimeämisvaihetta. 

Pojat näyttivät poimivan hahmojen nimet ja roolit sekä meidän perheenjäsenistä että Tiheikön väen hiirihahmoista. Illalla he vielä toivoivat iltasaduksi yhtä Tiheikön väen kertomuksista voidakseen poimia siitä lisää sopivia nimiä leikkiinsä. Kirjoista on paljon iloa ja mielestäni yksi parhaista asioista on se, kun kirjan tapahtumat saavat muuttua eläviksi lasten leikeissä ja useimmiten leikin myötä tarina saa jatko-osia.

Leikki alkoi levittämällä kaikki hiiritalon tavarat ja hahmot yläkerran aulan lattialle. Sen jälkeen pojat jakoivat tavarat ja hiiret kummankin taloihin ja ryhtyivät järjestelemään talojaan samalla koko ajan leikkien.

Leikki jatkui ja jatkui. Lopulta oli pakko määrätä pojat iltapesulle ja -palalle. Sen jälkeen, kun menin yläkertaan lukemaan heille toivomaansa iltasatua, oli leikki jälleen käynnistynyt eikä sitä olisi millään maltettu lopettaa.

Kuopus oli tuon viikon flunssaisena kotona ja odotti koko päivän, että isoveli tulisi koulusta kotiin ja he pääsisivät jatkamaan leikkiään. Isälleen poika oli sanonut, että tätä leikkiä ei voi leikkiä ilman veljeä. Voi sitä riemua, kun leikki pääsi jatkumaan! Uskollinen odotus palkittiin.

Viimeiset kuvat ovat kännykkäräpsyjä jääkarhupojan sängyltä odottaessani iltasadulle kuulijoita. Lopulta saatiin kuin saatiinkin Kielo, Urpu, Vesa, Kerkko, Vuokko, Aimo Jauhiainen ja monet muut hiiret peiteltyä vuoteisiinsa ja leikkijät iltasadun äärelle.

Kuopusta nukkumaan viedessäni, nostin hänen seinähyllyköstään esille Hiiret lautalla -soittorasian ja tuona iltana hän sai nukahtaa tuon soittorasian säveliin.

Tiedän jo nyt, että nämä ovat niitä hetkiä ja tunnelmia, joita jään kaipaamaan lasten kasvaessa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.