Kun isot pojat olivat pieniä, mieheni oli usein työmatkoilla, jotka saattoivat kestää kaksikin viikkoa yhteen menoon, toisinaan pidempäänkin. Noita kaksiviikkosia mahtui lisäksi useita vuoteen. Toisinaan elettiin jopa niin, että mies oli kaksi viikkoa reissussa, kaksi viikkoa kotona ja taas kaksi viikkoa reissussa. Monilla aloilla reissutyötä tekevät saattavatkin elää juuri tuossa rytmissä, mutta heillä nuo välissä olevat kaksi viikkoa ovat vapaata. Miehelläni ei näin ollut, vaan hän kävi ihan ”tavallisesti” töissä nuo reissujen väleissäkin olevat viikot. Meidän arki oli pakko rakentaa niin, että se toimi ainoastaan yhden henkilön – eli minun – pyörittämänä. Kävin toki itsekin silloin töissä, joten pojat olivat päivät päiväkodissa ja myöhemmin esikoinen aloitti koulun ja silloin kuopus jatkoi vielä päiväkodissa.
Muistan miten hartain toiveeni noilla viikoilla oli se, että pysyisimme terveinä. Yhdenkin meistä sairastuminen sekoitti koko pakan. No, luonnollisesti niitäkin viikkoja tuli ja jotenkin niistä selvittiin. Niiltä vuosilta jäi kuitenkin hienoinen stressi siitä, kun piti soittaa esimiehelle ja ilmoittaa lapsen sairastuneen. Aina kun olen mennyt uuteen työpaikkaan, olen ensimmäisenä selvittänyt käytänteet, miten toimitaan, jos lapsi sairastuu. Siitä vasta stressi tulikin, kun lapsen sairastuessa, piti miettiä, minne vaikkapa kuumeisen lapsensa raahaisi, että saisi sairaslomatodistuksen. Nyt nuorempien lasten kohdalla tämä asia on onneksi tehty helpommaksi ja muutenkin meillä on mieheni kanssa mahdollisuus vuorotella sairaan lapsen hoitajina. Eikä nyt ole kyse siitä, ettenkö haluaisi jäädä kotiin hoitamaan sairasta lastani. Tottakai haluan! Ja tiedän myös, että se on vanhemman oikeus. Lähinnä tarkoitan tuota ilmoittamisesta koituvaa stressiä sekä miettimistä mistä milloinkin sai sairaslomatodistuksen. Toisaalta, jos jäin/jään hoitamaan kotiin sairasta lastani, minulla menee valtavasti aikaa ohjeiden laatimiseen sijaiselle. Sitäkään ei ehkä heti tulisi ajatelleeksi, sillä kaikilla aloilla ei suinkaan niin ole.
Meillä siivouspäivä on torstai, mies keksi sen aikoinaan, koska kokee että on kiva tulla pe kotiin, kun ei tarvitse siivota. Hän on nykyisin päävastuullinen siivouksesta ja meikä avustaa ja lapset hoitavat omat tonttinsa. Meillä on pieni asunto, mutta tavaraa toki nelihenkisellä perheellä riittää, joten järjestelyhommaa on. Tilasin aikoinaan siivoojan ihan firman kautta, mutta hän hajotti monta tavaraa etten sen jälkeen enää ole uskaltanut ostaa sitä palvelua. Mutta olisi ihanaa tosiaan se 2 kertaa vuodessa edes ostaa siten, että joku jynssää. Pitää olla vain armollinen nyt, kun ruuhkavuosia elämme ❤️
Kiva kun kommentoit. 🙂 Torstaita mäkin aina toivon siivouspäiväksi tuosta samasta syystä, mutta viime vuodet on ollut pakko säästää itseään, että varmuudella jaksaa vielä perjantain ahertaa. Armollisuutta tarvitaan! Hankalaa vaan se yhtälö, että mä pääsen rentoutumaan vasta, kun ympäristö on balanssissa ja esteettinen, silmät ja aivot lepäävät. Siksi kai olen niinä kuormittavimpinakin vuosina yrittänyt pitää kiinni tuon kolmen suoran siivoamisesta, että edes siltä osin saavuttaisi balanssin 😉 Juuri sainkin eräältä ihmiseltä vinkin, että kannattaa ottaa kodista joku yksi pieni alue, jonka luo itselleen mukavaksi ja pitää kiinni sen siisteydestä. Vähän tuohon tyylin olen alitajuisesti toiminutkin. Syksy ja talvi ovat lisäksi hyvinkin armollista aikaa pimeyden vuoksi. Kynttilät tuovat levollista tunnelmaa ja hämärä peittää näkyvistä ylimääräiset sotkut. 🙂