Saan monesti kysymyksiä siitä, että miten ihmeessä saan POJAT olemaan rauhassa kuvattavana tai ylipäätään suostumaan kuviin. Aluksi hämmästelin tuota kysymystä, koska en ollut ikinä edes ajatellut, että siinä voisi olla mitään ongelmaa. Kun kysymyksiä alkoi tulla useammastakin suusta, aloin pohtimaan asiaa tarkemmin. Varmaan siihen vaikuttaa moni asia. Yksi on se, että pojat ovat tottuneet olemaan kuvissa. He tietävät, mitä heiltä odotetaan. He tietävät, että kuvaus on nopeasti ohi, jos vain toimii ohjeiden mukaan. He myös tietävät, miten tärkeitä kuvat ovat minulle. En ole koskaan ajatellut, että minun olisi pitänyt pakottaa ketään kuvattavaksi. Toki joinakin teinivuosina se ei ehkä ole ollut ihan parasta viihdettä (ja siksi en teinejä niin paljon kuvaakaan) ja toisinaan on saatettu tarvita vähän lisämotivaatiota samoin kuin vaikkapa viikkosiivouksen yhteydessä. Useimmiten tykkään kuvata jotakin ideaa ja oikeita tapahtumia, jolloin kuvaaminen ei lapsista tunnu pelkältä kuvaamiselta, vaan leikiltä tai eväsretkeltä, miltä milloinkin. Ehkä se on myös yksi syy, miksi kuvaaminen sujuu kohtuu vaivattomasti. Monesti lapset myös innostuvat ideastani tai ideoimme yhdessä tai joku aloittaa ja toinen jatkaa. Onhan siivoaminenkin paljon kivempaa, jos siihen yhdistää leikin tai sitä tehdään yhdessä.