Näin lokakuun viimeisen päivän kunniaksi, ajattelin jakaa teille syysretkellä ottamiamme synttärikuvia. Siirtyessämme marraskuuhun, alkavat puut olla jo melko paljaita ja kaunein syksyn ruska hiipunut pois.
Koska tällä veljeskolmikolla on syksyllä syntymäpäivät, on meille tullut tavaksi ottaa heistä silloin synttärikuvia ulkona. Useimmiten saatan lähteä kahdestaan päivänsankarin kanssa ulos ottamaan kuvia. Olen miettinyt paikan ja vaatetuksen etukäteen. Tänä vuonna päätin toteuttaa kuvien ottamisen meidän syysretken yhteydessä. Kuvausinspiraation pohjalla on lähes aina jokin ajatus. Tällä kertaa sain ajatuksen ovesta. Toivoin löytäväni jonkun kauniin vanhan oven, jossa olisi yhden askelman verran porrasta tai kivijalkaa. Lisäksi halusin kuvaan vaahteranlehtiä. Retkelle lähtiessämme minulla ei ollut aavistustakaan mistään tietystä ovesta. Tutkiessamme retkipaikan ympäristöä eväiden ja piilosilla leikkimisen jälkeen, erään kulman takaa löytyi kuin löytyikin lähes täydellinen ovi inspiraationi tueksi. Lähes täydellinen siksi, että oven väri ei ollut täysin toiveideni mukainen, mutta kelpasi kuitenkin. (Joo, tiedän olevani tarkka…)
Otin ensin kuvia kaikista pojista yhdessä ja sitten vielä jokaisesta erikseen.
Saan monesti kysymyksiä siitä, että miten ihmeessä saan POJAT olemaan rauhassa kuvattavana tai ylipäätään suostumaan kuviin. Aluksi hämmästelin tuota kysymystä, koska en ollut ikinä edes ajatellut, että siinä voisi olla mitään ongelmaa. Kun kysymyksiä alkoi tulla useammastakin suusta, aloin pohtimaan asiaa tarkemmin. Varmaan siihen vaikuttaa moni asia. Yksi on se, että pojat ovat tottuneet olemaan kuvissa. He tietävät, mitä heiltä odotetaan. He tietävät, että kuvaus on nopeasti ohi, jos vain toimii ohjeiden mukaan. He myös tietävät, miten tärkeitä kuvat ovat minulle. En ole koskaan ajatellut, että minun olisi pitänyt pakottaa ketään kuvattavaksi. Toki joinakin teinivuosina se ei ehkä ole ollut ihan parasta viihdettä (ja siksi en teinejä niin paljon kuvaakaan) ja toisinaan on saatettu tarvita vähän lisämotivaatiota samoin kuin vaikkapa viikkosiivouksen yhteydessä. Useimmiten tykkään kuvata jotakin ideaa ja oikeita tapahtumia, jolloin kuvaaminen ei lapsista tunnu pelkältä kuvaamiselta, vaan leikiltä tai eväsretkeltä, miltä milloinkin. Ehkä se on myös yksi syy, miksi kuvaaminen sujuu kohtuu vaivattomasti. Monesti lapset myös innostuvat ideastani tai ideoimme yhdessä tai joku aloittaa ja toinen jatkaa. Onhan siivoaminenkin paljon kivempaa, jos siihen yhdistää leikin tai sitä tehdään yhdessä.
Yleensä kun teemme yhdessä jotakin, saa jokainen esittää ainakin yhden oman toiveen. Syysloman alkaessa teimme myös niin. Silloin sai esittää useammankin toiveen, koska oli enemmän aikaa. Minun yksi toiveeni oli tehdä yhteinen eväsretki ja ottaa syyskuvia. Pojilla oli sitten omia toiveita, joista yksi oli ylimääräinen peliaika. Sen he sitten saivatkin toteuttaa tämän retken ja kuvausten jälkeen. Tässä tapauksessa kyseessä ei sinänsä ollut lahjonta, koska he olisivat varmasti saaneet ekstrapeliaikansa muutenkin, mutta sattaisin hyvin toimia niinkin, että ekstra-aika olisi palkkio tai motivointikeino. En toki aina, mutta joskus kyllä. Sama saattaisi koskea jotakin muutakin asiaa. Onko motivointia vai palkkiota, jos karkkipäivän karkit saa vasta sitten, kun on siivonnut oman huoneensa ja tehnyt oman osuutensa kodin viikkosiivouksesta? Saatanhan minäkin palkita itseäni siivouskukilla vai olisivatko ne sittenkin motivaation kohentamiseksi? Mielestäni tilanne muuttuisi silloin, jos kuvaaminen olisi lasten mielestä erityisen vastenmielistä ja palkkioiden panokset kovenisivat tai vaatisin heitä usein kuvattavaksi. Silloin en mielestäni enää toimisi oikein enkä järkevästi. Ehkä sekin päivä vielä koittaa ja silloin pitää miettiä uudelleen kuvaamista. Vaihtuvatko kohteet? Vaihtuuko sisältö? Toistaiseksi on kuitenkin kaikkien mielestä ollut hyvä näin. Joku pojista on myös sanonut, että hänen kasvonsa saavat näkyä kuvissa, mutta itse olen ainakin vielä päätynyt peittämään heidän kasvonsa. He voivat sitten isompina tehdä omat päätöksensä asian suhteen.
Oletusarvoisesti ajatellaan yhä niin, että nimenomaan pojat ovat villejä ja heidän paikallaan pysyminen on vaikeaa. Viiden pojan äitinä minun on tätäkään vaikea purematta niellä. Uskon, että on enemmänkin kyse lapsen temperamentista kuin siitä, kumpaa sukupuolta hän on. Samoin on kyse siitä, mihin hän on tottunut ja miten häntä on opetettu. Meidän lapsilla on jokaisella oma temperamenttinsa ja olemme kaikki olleet todistamassa kuvauksia, joissa vaikkapa kuopus on loikkinut alas kiveltä ja muut ovat istuneet ja odottaneet loputtomalta tuntuneen ajan, että hän asettuisi aloilleen ja saataisiin vihdoinkin kuvat otettua. Olemme myös vuosia sitten ajoittaneet kuvaukset niin, että kuopus on sopivasti nukahtanut autoon menomatkalla, jolloin hänen vielä nukkuessaan, olemme saaneet rauhassa laittaa retkipaikan eväineen valmiiksi. Tai että nälkäisimmälle on lyöty eväsleipä käteen heti ensi metreillä ja asia on saatu sillä tavalla hoidettua eteenpäin. Mutta: Tuon kaiken jälkeen, kuopus on nykyään aivan rauhassa aloillaan siinä missä kaikki muutkin. Uskon siis myös hyvin vahvasti mallioppimisen voimaan ja kokemukseen. Ehkäpä siinä tilanteessa, jos kaikki olisivat lähteneet kirmaamaan pitkin puistoa, olisi ollut vaikeampi opettaa aloillaan olemista. Kaiken tämän jälkeen sanon kuitenkin, että ehdottomasti tärkeintä on kuvata lapsen ehdoilla eli miettiä vireystilaltaan sopivin ajankohta, keksiä kuvauksen ympärille jokin teema tai leikki, varata mukaan eväät ja puuhailla yhdessä. Silloin itse kuvaamisesta tulee sivuseikka ja silloin se myös hoituu sivutuotoksena.
Tämä viimeinen kuva puhukoon puolestaan myös siitä, että kuvaaminen voi olla rentouttavaakin – tai sitten väsyttävää, tulkintakysymys siis. Joka tapauksessa pojat olivat itse tuohon porrastasanteelle asettuneet.
Tänään – lokakuun viimeisenä – on se päivä, jolloin lähdemme viemään Gustav-kania takaisin kasvattajalleen. Nähtäväksi jää, miten itse kukin päivästä selviytyy. Se kuitenkin on selvää, että kani on tuonut perheeseemme paljon iloa ja miten ihania hetkiä tuon pörröturkin kanssa olemme saaneetkaan kokea.
Tänään on myös viimeinen päivä hyötyä lukijoilleni Youngest Fashionin verkkokauppaan saamastani -15 prosentin alekoodista: tahtipoikien.talossa
Rauhallista pyhäinpäivää!
*siniset TuTun merinovillapipot ja -tuubihuivit sekä Condorin merinovillasukat ja -polvisukat on saatu blogiyhteistyössä Youngest Fashionin kanssa.