Syysretkellä

Odotin – nyt jo mennyttä – syyslomaa aivan valtavasti. Hetkellisesti mieleni valtasi jopa sellainen jouluinen olo, koska odotus oli samankaltaista kuin joululoman alkaessa. Koronatilanne ja jatkuvasti kiihtyneet koronauutiset ovat ainakin minuun vaikuttaneet uuvuttavasti. ”Pysykää kotona” -viesti ei ole kaikille mahdollinen, vaikka miten sitä haluaisikin toteuttaa. Joillakin työt, koulu ja päiväkoti jatkuvat kuten ennenkin. Siitä syystä sitä toivoisi, että kaikki joilla on mahdollisuus pysyä vain kotona, sen tekisivät. Kotona olemisesta on tullut uusi normaali ja ainakin itse olen oppinut siitä pitämään. Vielä joskus vuosia sitten olimme aina tulossa tai menossa jostakin tai  jonnekin. Viime vuodet – eli jo jokunen aika ennen koronaa – tilanne muuttui ja kodista tuli jonkinlainen turvapesä. Sellainen stressivapaa vyöhyke. Jos ei lähde minnekään, ei tarvitse esimerkiksi pakata mitään (voitte arvata millaista se on isolla perheellä) eikä tarvitse patistaa ketään. Huh. 

Varmasti ajat tästä vielä muuttuvat ja silloin on jälleen mukavampi tulla ja mennä enemmän, mutta juuri nyt tämä tuntuu hyvältä. Onneksi tämä kotona pysyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että eikö voisi mennä yhtään minnekään kodin ulkopuolelle. Jos vuosien ajan olemme ennenkin tehneet pieniä syysretkiä ihan vain omassa kaupungissamme. Muutaman niistä olen tänne blogiinkin jossakin muodossa postannut. Jos haluat kurkata niitä, niin katso Pörröturkit ruskaretkelläKuopus syysretkellä ja Museon pihapiirissä.

Tänä vuonna vein pojat retkelle aivan uuteen kohteeseen. Pakkasimme mukaan lämpimät lampaantaljat sekä tietenkin eväät. Yleensä luotan siihen, ettei muuta ohjelmaa tarvitse etukäteen suunnitella, sillä seikkailu tulee luoksemme kuin itsestään tai jokin asia ympäristössä saa poikien mielikuvituksen laukkaamaan ja seikkailun ainekset syntyvät siitä. Niin kävi tälläkin kerralla.

Leveälle puistikolle oli kaatunut kaksi isoa, vanhaa puuta. Oli mielenkiintoista päästä kurkistamaan puuvanhuksen sisään ja nähdä, että se olikin ontto. Kaatunut puu tarjosi hyvän suojapaikan leirillemme, joten päätimme pystyttää sen siihen ja kattaa eväät.

Teimme kotona eväsleivät valmiiksi, laitoimme kaakaota pulloihin ja katsoimme, mitä muuta evääksi sopivaa kotoa voisi löytyä.

Tämä rottinkinen piknik-kori on osoittautunut retkillä hyväksi, sillä siitä saa helposti myös pienen pöydän eväille.

Retkeltä otettujen kuvien tulva on melkoinen. Ihmettelin, kun siirsin kameralta kuvia tietokoneelle, että miten ihmeessä se voi kestää niin kauan. Syy paljastui, kun kuvat olivat vihdoinkin latautuneet. Olin ottanut yhteensä 551 kuvaa! Mies sanoikin, kun kotiuduimme retkeltämme, että kylläpä te viihdyitte siellä pitkään. Aika kului kyllä todella nopeasti ja huomaamatta. Jossain vaiheessa huomasin, että alkoi tulla nälkä (en ollut ottanut itselleni juurikaan evästä, koska en aina jaksa tehdä erikseen itselleni sopivia gluteenittomia versioita) ja silloin varmaankin ensimmäisen kerran vilkaisin kelloa. Muutamat kuvat jätettiinkin sitten suosista seuraavaan kertaan.

Kuten kaikilla retkillä, eväät yleensä polttelevat niin paljon, että ne pitää saada syödä heti. Niiden tuomalla lisäenergialla voikin sitten alkaa tarkemmin tutustua retkipaikkaan.

Kuvat todellakin kertovat enemmän kuin tuhat sanaa ja ainakin itse pääsen kuvien kautta vielä myöhemminkin palaamaan tapahtuneisiin ja tässä tapauksessa tämän retken tunnelmiin. Syksy kaikkine väreineen on vain niin kaunista aikaa! Kätken tämän retken yhtenä tarinana ja ikään kuin oikean elämän satuna sydämeni sopukoihin. Pojat kasvavat vuosi vuodelta ja luonnollisestikin retket muuttavat muotoaan. Yhtäkään täysin samanlaista retkeä tuskin kenenkään meidän elämäämme mahtuu. Kerron vielä erään toisen postauksen yhteydessä, millaisia puuhia pojat tällä retkellä keksivät.

Poikien retkivaatteet:

*Poikien TuTu-merinovillapipot ja -huivit saatu yhteistyössä
Youngest Fashionin kanssa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.