Tämä vuosi on ollut varsin poikkeuksellinen blogini suhteen. Peräti kolme kuukautta on jäynyt täysin ilman postauksia. Oikeastaan voisi sanoa, että neljä, sillä elokuun ainut postaus ei juurikaan mene postauksesta.
Postausaiheita olisi kyllä ollut ja huomaan monesti pysähtyneeni miettimään, että tämä pitäisi kirjoittaa blogiin ja ajatuksissani olen sen lähes yhtä monesti tehnytkin. Ajanpuutetta en voi myöskään syyttää. Minulla on tällä hetkellä oikeastaan paljonkin aikaa, mutta voimia puolestaan vähemmän. Se lienee kuitenkin ensimmäinen konkreettinen syy postausten vähenemiselle.
Toinen todellinen syy on sitten kaikenlaiset tekniset haasteet. Blogiini oli nimittäin kaikista varotoimista huolimatta päästy hyökkäämään ja sotkemaan sisältöä. Miehelläni oli kyllä varmuuskopiot, mutta edelleen puuttuu muutama asia aiempaan nähden. Blogi kuitenkin toimii. Ulkoapäin kohdistuneen hyökkäyksen lisäksi ongelmia ovat aiheuttaneet suuret valokuvamäärät sekä tietokoneellani että puhelimellani. Kaikki laitteet ovat käytännössä tukossa kuvien vuoksi. Koska kuvia on pitänyt poistaa, ei jo valmiiksi postauksia varten tallennettuja (vielä käyttämättömiä) kuviakaan ole ollut käytössä. Tätä kirjoittaessanikaan ei näitä haasteita ole vielä täysin selätetty, mutta ne ovat kuitenkin työn alla.
Tässä epämääräisyydessä pääsi Tähtipoikien talossa -blogin viisivuotissyntymäpäiväkin täysin unohtumaan. Sellainen oli joulukuun ensimmäisenä päivänä. Aloitin blogin joulukuussa 2018 adventtikalenterilla, jota jatkoin neljä ensimmäistä vuotta. Olisin kovasti toivonut voivani jatkaa sitä ihan joka vuosi, mutta toistaiseksi oli pakko luovuttaa sen suhteen. Nyt onkin meneillään toinen joulukuu ilman blogiadventtikalenteria. Ehkä vielä joskus.
Onnea siis blogille ja samalla kiitos kaikille lukijoilleni näistä vuosista! Edelleen jatkan kirjoittamista, mutta stressivapaasti. Se on ihan ykkössääntöni. Toisaalta en voi sanoa tunteneeni blogini vuoksi stressiä kuin ajoittain adventtikalenteria tehdessäni eli päivittäin postatessani ja vieläpä vuoden pimeimpään aikaan, jolloin kuvien ottaminen on kovin haasteellista. Noinakin aikoina päällisin tunne on ollut ilo, ilo blogin pitämisestä. En tiedä, miten muuten olisin tämän pitämistä edes jatkanut vuodesta toiseen. Tuon ilon lisäksi motivaatiota tuo vuorovaikutus lukijoideni kanssa joko täällä blogissa kommenteissa tai sähköpostitse tai sitten Instagramissa kommenteissa tai yksityisviesteinä.
Siinä missä blogi toimii ilontuojana, tuo se myös tietynlaista struktuuria elämääni. Se auttaa jäsentämään tiettyjä asioita ja tallentamaan muistoja, tapahtumia, reseptejä jne. Vaikka blogiin ei kaikkea tulekaan kirjoitettua yksityiskohtaisesti, kätkee se silti sisälleen myös ne monet kirjoittamattomat asiat. Se tarjoaa omalta osaltaan myös kiinnekohtia moniin jo tapahtuneisiin asioihin ja tuo ne uudelleen tähän päivään.
Tänään havahduin siihen, että vaikka mielestäni onnistuin aloittamaan jouluvalmistelut tänä vuonna riittävän ajoissa, olen jotenkin tuudittautunut siihen, että ne olisi jo tehty. Niin ei kuitenkaan ole. Vaikka saimme kodin ulkoisesti joulukuntoon ensimmäiseksi adventiksi, pysähtyivät jouluvalmistelut käytännössä siihen. Lahjat olimme hankkineet pääosin hyvissä ajoin, mutta ne jotka silloin jäivät puuttumaan, puuttuvat yhä. Ruokakaupan ostoslistaa ei ole laadittu eikä joululeivonnaisia leivottu. Lahjat pyörivät olohuoneen ja makuuhuoneen nurkissa postin pahvilaatikoissa. Pakentointitalkootkin siis odottavat talkoolaisia.
Stressaamaan en kuitenkaan suostu. Vanhat kokemukset kertovat, että joulu on tullut huomattavasti vähemmälläkin. Viime vuonna kaksi perheenjäsentä vietti joulun sairaalassa ja kotonakin vallitsi yli kuukauden ajan sairastupa. Tälle vuodelle hartain toiveeni onkin, että saisimme olla terveenä ja etenkin, että saisimme olla yhdessä perheenä joulun. Se, onko glögikakku valmiina aatoksi vai vasta välipäivinä, ei tuo ratkaisevasti joulua. Joulun sanoma ja perheen yhdessäolo sen sijaan tuovat todellisen joulun. Toisaalta viime joulu osoitti, että joulu tuli silti, vaikka perhe ei voinutkaan olla yhdessä koolla.
Olen lukenut tänä vuonna kuopukselle Marian pieni aasi -kirjaa. Saman kirjan pohjalta olen tehnyt myös uskonnon tunneille pienen Power Point -esityksen. Ehkäpä tämän aiheen myötä olen pohtinut jälleen Marian osaa. Siinä missä me valmistaudumme lastemme syntymään rakentamalla kotipesäämme valmiiksi pienokaista ja hänen syntymäänsä varten, joutuikin Maria lähtemään pois kotoaan kohti tuntematonta. Hän ei voinut ottaa edes mukaansa juuri mitään itsensä ja vauvan syntymähetkellä ja välittömästi syntymän jälkeen tarvitsemaa. Silti hän oli niin rohkea, että lähti matkaan, vaikka tiesi vauvan syntyvän pian. Tähän pohjaten en voi olla ajattelematta, että joulun ja Joulun Lapsen vastaanotto vaatisi meiltä täydellisiä järjestelyjä ja valmisteluja. Hän, joka syntyi eläinten asumukseen ja joka syntymänsä jälkeen kapaloitiin eläinten syöttökaukaloon, ei voi vaatia tänäkään jouluna meiltä puunattuja nurkkia eikä notkuvia pöytiä, puhumattakaan lahjaröykkiöistä kuusen alla. Monesti tuo kaikki ihmisen rakentama muodostuu jopa esteeksi vastaanottaa todellinen joulun sanoma tai ainakin se on vaarassa sitä vääristää. Joulun sanoma on tarkoitettu kaikille olosuhteista huolimatta. Kukin tahollaan saa päättää, haluaako ottaa sen vastaan. Tässä maailman ajassa niin moni muukin kilpailee tuon paikan täyttämisestä.
Sain muutaman jouluaiheisen toiveen postauksiin, jotka yritän saada viimeisellä jouluviikolla ainakin osittain toteutettua.
Ihanaa kolmatta adventtia!
