Luin joulun alla useammankin joululahjoja koskevan artikkelin. On luonnollista, että joka vuosi lahjat puhututtavat, tässä kulutusyhteiskunnassa jopa aiempaa enemmän. Samalla kun vuosittain käydään keskustelua lahjojen määrästä, niihin käytettävästä rahasummasta ja lahjaideoista, puhutaan nykyään enenevissä määrin yhä enemmän tavarapaljoudesta, kertakäyttökulttuurin vastakkaisuudesta, minimalismista, kierrätyksestä, aineettomista lahjoista jne.
Näin kirjoitin tänä jouluna Instagramin tarinoihin:
“Meitä ihmisiä on lahjojen(kin) suhteen erilaisia. Itse olen aivan selkeästi lahjaihminen: sekä lahjojen antaja että niiden vastaanottaja.”
“Ehkä olet kuullut Gary Chapmanin rakkauden kielistä. Sieltä löytyy myös tällainen “lahjatyyppi”. Tunnistatko itsesi?”
“Lahjatyypit saavat iloa itselleen sekä lahjojen antamisesta muille että niiden vastaanottamisesta itselle. Voin kuitenkin kertoa, että itselleni ilo alkaa siitä, kun saa alkaa suunnitella ja pohtia mitä voisi antaa lahjaksi, mistä saaja ilahtuisi. Kyseessä ei siis niinkään ole lahjan rahallinen arvo, vaan ihan jokin muu.”
“Itselläni on vahvana lisäominaisuutena tasapuolisuus. Siihen ei toki aina pysty, mutta jos voin asiaan vaikuttaa, niin vaikutan. Äläkä ymmärrä väärin. Isossa perheessä tulee todellakin riittävästi tilanteita, jolloin saa harjoitella vastaanottamaan tunteita siitä, kun toinen saa jotakin ja jää itse ilman.”
“Kutsunkin niitä lastenkasvatuksen herkkuhetkiksi. Esimerkkinä voisi olla vaikka sellainen, että yhden lapsen kummi on lähettänyt kummilapselleen kortin tai lahjan vaikkapa nimipäivänä tai ystävänpäivänä tai pääsiäisenä jne., mutta toinen tai muut eivät ole saaneet mitään. Ihan parasta! Sisäinen kasvattajani ei meinaa pysyä (positiivisesti) nahoissaan noina herkkuhetkinä.”
Joissakin lukemissani artikkeleissa vanhemmat kertoivat hankkivansa lapsilleen paljon lahjoja siksi, että eivät haluaisi tuottaa heille pettymystä. Toisaalta samat vanhemmat olivat huomanneet, ettei runsas lahjamäärä ole tae pettymysten välttämiseksi. He kertoivat lasten repineen lahjansa auki, jonka jälkeen seurasi pettymys, kun he eivät olleetkaan saaneet jotakin tiettyä lahjaa. Lisäksi runsas lahjojen määrä oli ikään kuin saanut lahjat hukkumaan toinen toisensa joukkoon eikä niistä millään tuntunut olevan merkitystä.
Eräässä artikkelissa puolestaan puhuttiin 90-luvun laman lapsista (joihin minäkin kuulun) ja siitä, miten esimerkiksi joululahjat tuottivat monelle pettymyksen, koska lapsi ei saanutkaan toivomaansa lelua tai tavaraa. Muistan itsekin varsin hyvin tiettyjä asioita lapsuusvuosieni jouluilta. Koulujen alettua joulun jälkeen, oli koulukavereiden keskuudessa ykköspuheenaiheena se, mitä kukin oli saanut joululahjaksi. (En tiedä onko näin edelleen. Pitäisi kysyä omilta lapsilta.) Josko vielä siihen asti olisi onnistunut olemaan kohtuu tyytyväinen lahjoihinsa, sai muiden lahjoista kuuleminen viimeistään kokemaan pettymyksen tunnetta. Lisäksi pystyn tänä päivänäkin luettelemaan tuon ajan suosikkileluja, joita ilman toiveistani huolimatta jäin. Niitä olivat muunmuassa Kaalimaan kakara -nukke, Monchhichi, monet Barbieihin liittyvät jutut sekä nukke, jolla olisi ollut “oikeat” hiukset. Muistan kyllä myös sen, miten hartaan toiveeni jälkeen sain lopulta Guinnessin ennätystenkirjan 1987. Meillä myös pojat ovat toivoneet usein noita ennätystenkirjoja ja kerran näytin heille omani. Oli muuten melkoinen muutos nykyversioihin!
Voiko lahjaröykkiöiden keskellä eläneiden nykylasten ja heidän pettymystensietokyvyn ja ylipäätään tunnesäätelytaitojen välillä olla jokin yhteys? Mitä mieltä olet? Se lienee ainakin selvää, että ellei lapsen anneta kokea luontaisesti pettymyksen tunteita, vaan ne yriteään aina jollakin tavalla estää, ei tunnetaito pääse kehittymään. Aikuisina kuitenkin ymmärrämme, että pettymykset kuuluvat elämään. Ellemme olisi saaneet lapsuudessamme niitä tunteita kokea ja harjoitella (liittyvät muihinkin kuin näihin lahja-asioihin), olisi niiden kokeminen myöhemmisstä elämänvaiheissa voinut käydä mahdottomaksi. Lapsuudessa tunteet on hyvä kokea yhdessä turvallisen aikuisen kanssa, joka auttaa ja opastaa niiden säätelyssä. Se luo vahvan pohjan nuoruuteen ja aikuisuuteen ja silloin kohdattuihin tunteisiin, myös pettymyksiin.
Tähän asti olin ehtinyt postausta kirjoittaa enkä kyllä mitenkään pysty muistamaan, miten olin ajatellut sitä jatkaa. Todettakoon siis vain, että jouluna 2023 annoimme jokaiselle lapselle neljä lahjaa. Tosin osa niistä sisälsi useamman yksittäisen “tavaran”. Yhtenä esimerkkinä sellaisesta on lahjakassi, jossa on kirjoja. Koska ostan muutenkin paljon kirjoja, se on hyvinkin luonnollinen osa meidän perheen lahjakulttuuria. Tästä esimerkkinä syntymäpäivät, jolloin niinsanotun päälahjan lisäksi annamme yleensä aina lapsille myös jonkun kirjan lahjaksi.
Tänä vuonna löysin pojille myös kivat magneettiset kirjanmerkit täältä. (Näytti tosin olevan tällä hetkellä se tilaamani pakkaus loppu.) Pakkauksessa oli kuusi erilaista kirjanmerkkiä, joten juuri sopivasti koko miehistölle.
Jokainen poika sai myös yhden vaatelahjapaketin. Ne paketoin Riviera Maisonin kannellisiin lahjarottinkikoreihin. Ensimmäiset joululahjat olin ostanut jo kesäalesta, kun löysin pikkupojille Stockmannilta edullisesti hupparit.
Kultaista lahjapaperia löysin Rustasta samoihin aikoihin, kun “kultakuume” joulun suhteen syksyllä minuun iski. Pikkupoikien puhelimet hajosivat syksyn mittaan yksi toisensa jälkeen ja siitä syntyi ajatus ostaa heille joululahjaksi uudet puhelimet. Tarve olisi ollut jo aikaisemmin, sillä esimerkiksi yhden pojan puhelimessa eivät enää toimineet lainkaan äänet (sillä ei siis voinut edes soittaa), mutta päätimme silti odottaa lahjojen suhteen jouluun. Mies löysikin Black Friday -tarjouksista puhelimet edullisesti. Usein joululahjat perustuvat siis ihan oikeaan tarpeeseen eli hankitaan sellaista, mitä olisi muutenkin pitänyt hankkia. Kuopus sai samalla ensimmäisen uuden puhelimen, sillä tähän asti hän on käyttänyt minun vanhaa puhelinta. Kultaharkoista paljastui siis pikkupojille uudet puhelimet ja isommille heidän tarvitsemaansa elektroniikkaa.
Pikkupojat olivat toivoneet myös tietokoneisiin kuulokkeita, jotka nekin löytyivät edulliset BF-tarjouksena, joten saivat ne neljäntenä lahjana. Isot pojat saivat sitten vastaavasti esimerkiksi astioita ja pyyhkeitä sekä kehystetyn julisteen koteihinsa.
Meillä on ollut jo joidenkin vuosien ajan tapana ostaa pienissä ryhmissä ristiin lahjoja toisilleen. Se on etenkin pikkupoikien mielestä kivaa puuhaa. Useimmiten heidän mielestään kaikkein jännittävintä onkin nähdä, mitä veljet ovat ostaneet toisilleen. Tänä vuonna isot pojat ostivat pikkuveljilleen lahjat ja vastaavasti pikkuveljet isoveljilleen. Lisäksi pikkupojat halusivat ostaa toisilleen lahjat niin, että kaksi osti aina yhdelle. Kaikki pojat ostivat vielä yhdessä lahjan erikseen isälle ja äidille. Nämä eivät ole mitään kalliita lahjoja, vaan näissä korostuu nimenomaan se, että on mietitty tarkasti, mistä kukin ilahtuisi ja nähty sen suhteen paljon vaivaa.
Siinä missä postauksen alussa mainitsemissani artikkeleissa pohdittiin lahjaröykkiöiden lahjojen repimistä auki, vaalin itse lahjojen aavimisen aikaan rauhallista yhteistä perhehetkeä. Jokainen avaa vuorollaan yhden lahjan ja muut saavat jännittää ja iloita lahjansaajan kanssa. Koska meitä on seitsemän ja vaikka lahjoja ei olisikaan montaa per henkilö, tulee yhteismäärästä kuitenkin kohtuullisen iso, joten tällä tavalla yksi kerrallaan hitaasti avaaminen kestää kauan. Se myös tekee hetkestä arvokkaan ja samalla saa arvostamaan saamiaan lahjoja, kiittämään lahjan antajaa jne. Samaan hetkeen kuuluu marmeladi- ja konvehtikattaus olohuoneen pöydällä. Voin kertoa, että se on vähintäänkin yhtä odotettua kuin itse lahjat.