Olen monesti kertonut, miten meidän piha on oikea tuulitunneli. Alunperin ajattelin, että sitten kun pensaat ja tuijat ovat kasvaneet riittävästi, tuuli ei enää pääse samalla tavalla pihaan. Olin kuitenkin väärässä. Kuinkahan monet kerrat olemme saaneet kerätä tuulen lennättämiä tavaroita pitkin pihaa ja jopa pitkin katua. Toki sellaista tapahtuu vain isommilla tuulilla, mutta samassa suhteessa pienempienkin tuulien teho tuntuu pihalla ollessa.
Ennen uima-altaan ympärille rakennetun lisäterassin olemassa oloa, ensimmäiset hennot aamuauringonsäteet siirtyivät takapihallemme kesäaamuisin kello kymmenen jälkeen. Sitä ennen – ja vielä koko aamupäivän – aurinko sen sijaan paistaa ja lämmittää etuportaille. Etuportaat ovat lisäksi hyvin suojaisa paikka eli sinne ei tuulikaan niin osu.
Tänä aamuna olin aikeissa siirtyä aamukahvini ja kirjani kanssa takaterassille aurinkoon. Jo terassin oven avatessani tunsin kylmän tuulen puhaltavan päin. Eipä tehnyt mieli tuohon tuulitunneliin palelemaan. Samassa muistin vanhan kunnon piilopaikkani eli etuportaat.
Tuo piilopaikka toimii piilopaikkana paitsi tuulelta, niin myös muulta perheeltä. Toisinaan on nimittäin niin, että ison perheen vilskeeltä kaipaa hetkeksi hiljaista hetkeä ihan itsekseen. Ehkäpä nuo etuportaat aikanaan juuri siitä syystä ja siihen tarpeeseen löysinkin. En toki ole koskaan poistunut etuportaille jättäen lapsia oman onnensa nojaan, en tietenkään, vaan mies on silloin ollut sisällä talossa. Nyt, kun pojat ovat jo isompia, eivätkä tarvitsee jatkuvaa silmälläpitoa, huikkaan vain meneväni etuportaille ihan samoin kuin huikkaan meneväni pyykkinarulle. En ole koskaan tykännyt siitä, että joku vaan häipyy sanomatta minne menee.
Koska etuportailla ei sinänsä ole mitään varsinaista istumapaikkaa, nappaan yleensä mukaani istuintyynyn aamukahvini lisäksi. Siinä sitten istuskelen kaikessa hiljaisuudessa kera kahvini. Usein otan mukaani myös kirjan tai käsityön.
Tällä kertaa keskeneräinen Kesäaamu-neuleeni sai jäädä sisälle ja sen sijasta otin mukaani kirjan. Luen tällä hetkellä Heli Heiskasen kirjoja erityisherkkyydestä. Mielenkiintoista luettavaa, mikäli aihepiiri kiinnostaa.
Millainen on sinun piilopaikkasi?
EDIT. Olen aina ajatellut olevani koiraihminen, mutta mitä enemmän olen seurannut kanien elämää, sitä enemmän olen löytänyt itsestäni kani-ihmistä. Kanithan ovat lontaisesti arkoja ja säikkyvät esimerkiksi vieraita ääniä. Ne loikkivat mieluummin pakoon kuin jäävät kuuntelemaan/selvittämään möykän alkuperää. Yksi tärkeimmistä asioista kanille suotuisaa kasvuympäristöä luodessa, on rakentaa sille piilopaikka. Kanilla pitää siis aina olla paikka, jonne se voi hakeutua turvaan joko vaaran uhatessa tai muuten vaan sen kaivatessa lepoa tai rauhaa.
Mitä suurempi tuo piilopaikka onkaan kooltaan, sen tärkeämpää on, että siitä löytyy toinenkin ulospääsy. Tuosta minulle tulee aina mieleen Sinkkuelämää-sarjan jakso, jossa Carrie todistaa, miksi hänen kylpyhuoneessaan on kaksi uloskäyntiä. Sinänsä se ei liity mitenkään kaneihin, mutta ajatuksena on huojentavaa, jos uloskäyntejä tai ulospääsyjä on enemmän kuin yski. Vihollinen ei voi silloin tukkia sitä ainutta sisään- ja ulospääsyä. Tietyissä elämäntilanteissa on hyvä päästä poistumaan siitä toisesta sisäänkäynnistä voidakseen suojella itseään. Mielestäni se ei ole pelkuruutta (ellei sitten itse ole toiminnallaan aiheuttanut jotakin sellaista, jonka seuraamukset on nöyrästi otettava vastaan ja tuotava päivänvaloon). Toisinaan paras keino on poistua vähin äänin paikalta etenkin jos saa osakseen asiatonta käytöstä. Tietyissä tilanteissa ei kannata edes jäädä itseään puolustamaan ja käydä vastahyökkäykseen.