Laskiaisena laskettiin pikkupoikien kanssa aakeita laakeita mäkiä, mutta laskettiin silti! Pappa on tehnyt ihanat ladut pelloille ja metsän siimekseen. Tällainen ei niin hiihtofanikin (minä siis) tykkään hiihdellä näissä maisemissa ja syynä erityisesti se, kun saa itse valita vauhtinsa (ja pysähtyä vaikka minuutin välein kuvaamaan kaunista talviluontoa) eikä tarvitse miettiä, että joku takana hönkisi latua. Ei ole myöskään kiire minnekään, kukaan ei kellota aikaa eikä verenmakua suussa tunneta. Silti saa seuraavana päivänä tuntea kehossaan, että taisipa siinä hiljaisessakin lykkimisessä olla käytössä jotkut ei niin usein käytössä olevat lihakset eli hyvää teki.