No, eipä tuo tuossa ketään ole viikon aikana haitannut. Mitä nyt terassille mennessä on pitänyt kiertää toisen takaoven kautta, mutta hyvä niin, sillä nyt on voinut matonkin levittää kunnolla olohuoneen lattialle, koska kulku terassin ovesta on estetty. 😉
Maja kököttää siis yhä aloillaan ja uskonkin, ettei sitä ole aivan heti tarvetta kiirehtiä purkamaan. Toisinaan siellä on käynnissä leikki, toisinaan en edes huomaa, että siellä olisi ketään, kunnes pitkän tovin päästä joku pörröhiuksinen poikanen kömpii ulos majasta. Siitä on tullut oivallinen rauhanpesä tai lukupaikka, mikä milloinkin. Huomaan myös, että sinne on ollut helppo livahtaa salaisiinkin puuhiin, nimittäin kera kännykän. Ehkäpä se kuitenkin on niin, että jokainen meistä tarvitsee joskus jonkun rauhallisen paikan, jonne kömpiä aivan itsekseen omine ajatuksineen ja piiloon tai pakoon kaikkea ympärillä olevaa menoa ja melskettä. Me aikuisetkin tarvitsemme.
Lapset ovat kautta aikojen tykänneet rakentaa majoja. Milloin tekstiileistä, milloin ulkona luonnonmateriaaleista tai ihan lautoja, nauloja ja vasaraa käyttäen. Rakensipa meillä esikoinen kerran majansa prototyypin A4:ia yhteen teippaamalla. Pikkutyttönä rakensimme majoja ja kokonaisia koteja syksyisin maahan pudonneista lehdistä. Luonto tarjoaa kivien koloja, kaatuneita puunrunkoja ja milloin mitäkin luonnollisia pohjia majoille. Menneenä kesänä pikkupojat rakensivat autokatoksen viereen majan lavoista ja jätesäkeistä. He nimittivät sitä saunaksi ja siellä leikittiin lukuisia tunteja. Aila-myrsky teki valitettavasti lopun tuosta leikistä, mutta uskon, että vanhan päättyminen synnyttää jossain vaiheessa uuden.