Lukuvuoden enimmäisen kouluaamun keskusteluja väritti iloisuus ja jännittyneisyys. Omiin tuntemuksiini hiipi myös se, että nyt meillä on täällä kotona enää kolme koululaista. Jonnekin vierivät vuodet, kun koululaisia oli vasta kaksi ja kotosalla pyöri heidän lisäkseen kolme alle kouluikäistä. Nyt on heidän vuoronsa. Keskimmäinen poika aloitti nyt yläkoulun, toiseksi nuorin viidennen luokan ja kuopus tokaluokan.
Juuri eilen istuin olohuoneessa yhden poikamme kanssa ja hän sanoi: ”Äiti, mä odotan niin joulua, että oltais taas koko perhe koolla. Odotan sitä hetkeä, kun saa niitä karkkeja.” Hän ei niinkään tarkoittanut karkkeja itsessään, vaan sitä hetkeä, kun kokoonnumme kaikki yhdessä illalla olohuoneeseen ja on aika avata lahjat. Samaan aikaan olohuoneen pöydälle katetaan erilaisia karkkeja, joita voi lahjojen avaamisen yhteydessä syödä. Hän tarkoitti sitä silloin vallitsevaa tunnelmaa, johon sekoittuu niin ikään ilo ja jännitys sekä yhdessä oleminen ja yhdessä jakaminen. Sanoittakin tiesin, mitä hän tarkoittaa. Tuota hetkeä ja tunnelmaa ei voi vangita kuin mieleensä eikä se voi toteutua missään muussa hetkessä samanlaisena.