Jaoin perjantaina Insta-storeissa lastenkirjavinkkejä. Niistä syntyi useampi mukava yksityisviestikeskustelu, joiden jälkeen ajattelin kysyä, kiinnostaisiko seuraajiani millainen kirjapino omalta yöpöydältäni löytyy. Vastaukseksi sain sataprosenttisen kiinnostuksen, joten päätin jälleen turvautua pikaräpsyihin ja kuvata tämänhetkisen kirjapinoni.
Oli kyllä samalla melko havainnollistavaa itsellenikin huomata, että lukemani kirjat koostuvat pääasiassa ammattikirjallisuudesta eli hyvin pitkälti kasvatukseen, erityispedagogiikkaan ja psykologiaan liittyvistä asioista. Tietynlaiset omaan hengelliseen ja henkiseen kasvuun sekä hyvinvointiin liittyvät aiheet kiinnostavat myös. En kuitenkaan suosi tee se itse -oppaita enkä muita sen kaltaisia sisältöjä.
Pidän lukemista todella tärkeänä asiana. Pikkutyttönä kävin paljon kirjastossa, sillä meillä ei kotona juurikaan ollut kirjoja. Onneksi niitä sai kuitenkin lainattua kirjastosta. Suosikkikirjasarjojani olivat mm. SOS ja Neiti Etsivä. Yläkouluikäisenä aloin lukea myös tositapahtumiin perustuvia kirjoja esimerkiksi nuorten huumeidenkäytöstä tai jostakin muusta ahdistavasta aiheesta. Olin hyvin herkkä ja muistan, miten noiden kirjojen tunnelmat jäivät ahdistavina pyörimään mieleeni pitkiksikin ajoiksi. Sitä ei suinkaan auttanut se, että tuollaiset kirjat veivät niin mennessään, että ne piti ahmia melkein kertaistumalta läpi. Näin jälkikäteen ajateltuna olen kuitenkin aina pitänyt hyvänä sitä asiaa, että kirjojen avulla voidaan käsitellä myös ahdistavia aihepiirejä, joita meistä jokainen joskus elämänsä aikana vääjäämättä tulee kohtaamaan.
Aikuisiällä olen lukenut mm. Anna-Leena Härkösen, Torey Haydenin, Eve Hietamiehen ja Juha Itkosen kirjoja. Yhdistävänä tekijänä monessa noissakin kirjoista on nimenomaan jonkin elämän kriisin käsittely, ahdistava asia tai ongelma. Esimerkiksi lapsettomuus, keskenmenot ja vastasyntyneen tehohoito tuovat omat henkilökohtaiset kokemukset niin pintaan, ettei voi kuin ihmetellä, miten joku on voinut sen kaiken tavoittaa ja osannut sen sanoiksi pukea. Niin, miten? Siten, että on se aivan oikeastikin itse nahoissaan tuntenut ja kokenut. Jostakin syystä tällainen kirjallisuus vetää aitoudellaan puoleensa. Välillä tosin mietin, että paikallaan voisi olla myös hieman kevyempi kirjallisuus, kuten romanttiset romaanit. Niiden maailmaan uskoisin kyllä edelleen syttyvän vaikkapa lapsuuteni Helena-kirjojen tavoin.
Viime vuosina minua ovat puhuttaneet esimerkiksi Kiltteydestä kipeät, Narsistin lapsi, Häpeästä valoon, Lujasti lempeä, Uuvuksissa, Korkeintaan vähän väsynyt, Tuhat lahjaa, Irti itsekritiikistä, Ongelmista ratkaisuihin, Näkökulman vaihtamisen taito, Kiitoskirjat ja Kesken-trilogia. Psykologian ja kasvatustieteen konkarit Sinkkonen, Keltikangas-Järvinen, Tahkokallio ja Uusikylä maistuvat aina. Jotenkin ajattelen, etten ole viime vuosina lukenut enää niin paljoa, mutta listatessani tuohon joitakin lukemiani teoksia, tajusin, että kyllähän sitä tuleekin oikeastaan jatkuvasti luettua jotakin. Minusta on vain nykyään tullut sellainen lukija, että minulla saattaa olla samaan aikaan kesken useampi kirja. Vähän sama kuin käsitöidenkin suhteen.
Tällä hetkellä yöpöytäni kirjapinosta löytyvät seuraavat kirjat:
(Muutamaa olen aloittanut, loput odottavat vielä korkkaamista.)
Mielelläni ottaisin vastaan lukuvinkkejä erityisesti kevyemmästä kirjallisuudesta eli vaikkapa niistä romanttisista romaaneista.
Olisiko sinulla ehdotuksia?
Postauksen alkuosan kuvat olivat siltä osin ”lavastettuja”, että olin koonnut kirjapinoon kaikki lukemista odottavat kirjat. Näissä kuvissa puolestaan on yöpöytätuolini todellinen sisältö. Tuosta rumasta ja isosta kellomöhkäleestä voisin vielä lopuksi kertoa sanasen. Aikoinaan, kun imetin vauvaa öisin, halusin aina tietää paljonko kello. Lopulta – olisikohan ollut kolmannen tai neljännen vauvan kohdalla – mieheni osti minulle tämän aivan parhaan kellon, joka heijastaa kellonajan makuuhuoneen kattoon. Yhdellä pienellä vilkaisulla (ilman silmälasejakin) voin nähdä kellon ajan. Nykyään näitä kelloja myydään varmasti paljon pienempinäkin (ja kauniimpina), mutta eipä ole tullut sellaista hankittua. Ehkäpä tämän kellon voisi joskus siirtää jollekin lapselle ja hankkia minulle uuden. En siis tarvitse tätä kelloa sen herätys- tai radiotoimintojen vuoksi, ainoastaan tuon kattoon heijastuvan kellonajan vuoksi. Rehellisesti sanottuna, en ole koskaan edes opetellut käyttämään kellon muita ominaisuuksia. Kärsittyäni unettomuudesta, sain monesti kuulla tai lukea jostakin, että tämänkaltaiset kellot pitäisi ehdottomasti laittaa pois. Itse koen kuitenkin mahdollisuuden seurata ajankulkua enemmänkin hyvänä kuin huonona asiana. Parasta on se, ettei kellonajan selville saamiseksi tarvitse tehdä mitään ylimääräisiä liikkeitä kellon tai puhelimen etsimiseksi, valon sytyttämiseksi jne. Riittää kun raottaa silmiään ja katsoo kattoon.
Viime aikoina olen yllätyksekseni huomannut myös unimaskin positiivisen vaikutuksen. Sitä pitkään epäilin, mutta olen sen nyt todeksi ja hyväksi todennut. Menen lähes aina paljon aikaisemmin nukkumaan kuin mieheni, toisinaan myös aikaisemmin kuin lapseni. Laittaessani unimaskin silmilleni, suljen helposti muun maailman ja ennen kaikkea muualta tulevan valon täysin silmistäni ja mielestäni. Valitettavasti silmien peittäminen ei kuitenkaan peitä ääniä. Sainkin mieheltäni joululahjaksi langattomat nappikuulokkeet, joita olisi tarkoitus testata nimenomaan äänien poissulkemiseksi.
Millaisia nukahtamis- tai rauhoittumiskeinoja sinulla on käytössäsi?