Mikä kahviloissa sitten oikein viehättää? Olen viime aikoina useamman kerran sanonut, miten kodista on tullut entistä enemmän oma turvapaikkani ja miten olen palautunut ennen kaikkea sillä, että olen vain pysytellyt kotona. Ennen ei ollut niin. Silloin yksi parhaista palautumiskeinoista oli lähteä ihmisvilinään. Esimerkiksi kulkiessani ihmisvilinässä pitkin Helsingin katuja tai istuessani kahviloissa katselemassa tuota vilinää, oli yksi parhaista turvapaikoistani. Miksi niin? En ehkä osaa selittää sitä. Sinänsä en koe olevani mitenkään utelias ihminen enkä ole kiinnostunut tietämään toisten asioista. Tapaankin sanoa, että asioita riittää kyllä ihan omastakin takaa.

Olen asunut lapsuuteni kaupungin keskustassa, minkä uskon liittyvän tähän. Liikenne ja ihmisvilinä tuovat turvaa. Päästessäni alkuopetusikäisenä aikaisin koulusta, tulin yksin kotiin ja kaivoin jääkaapista esille äitini sinne minulle valmiiksi tekemät välipalasämpylät. Kiipesin keittiön ison ikkunan ääreen sämpylöineni ja niitä syödessäni katselin ohikulkevaa liikennettä ja ihmisiä. Siinä oli hyvä ja turvallinen olla.

Haaveilen jatkuvasti asumisesta keskustassa, mutta koska se ei ole tällä hetkellä mahdollista, uskon ammentavani tuon tunteen nimenomaan kaupungin äänistä ja ihmisten näkemisestä. Kahvilat ovat molemmissa asioissa ikään kuin avainasemassa. Ikkunapaikalla istuessa saa nähdä ja tuntea kuuluvansa mukaan kaupungin sykkeeseen, vaikkei todellisuudessa tuntisi yhtään ketään. Noiden ikkunoiden takaa ja vielä sitäkin paremmin – kulkemalla pitkin kaupungin katuja ja puistoja – voi nähdä Suomen luonnon vuodenaikojen vaihtelun ja päästä samalla osaksi sitä.

Vaikka tarvitsenkin nykyään hiljaisuutta enemmän kuin koskaan ennen elämässäni, valitsisin silti erämaamökin sijaan mökikseni pienen asunnon Helsingin keskustasta. Samalla kun istuu yksin hiljaisessa asunnossa, tuovat ympärillä kuuluvat liikenteen ja ihmisten äänet turvaa. Sitä en tosin osaa sanoa, pystyisinkö enää nykyisillä unenlahjoillani nukkumaan ympäri vuorokauden hereillä olevan kaupungin keskustan äänissä vai olisiko sekin lopulta vain tottumuskysymys. Ihminenhän tottuu tiettyihin samanlaisina toistuviin ympäristön ääniin eikä enää reagoi niihin “uhkana”. Asuessani vuoden päivät Hämeenlinnan keskustan ytimessä, nukuin kyllä hyvin, mutta yöllisten ravintolakävijöiden summerinsoittelut eivät kyllä olleet mieluinen tapa herätä keskellä yötä. Mitä puolestaan tulee siihen erämaamökkiin ja totaaliseen hiljaisuuteen, voisin ajatella, että reagoisin pienimpäänkin rasahdukseen menettäen samalla turvallisuuden tunteen. Niinpä sitten kyyhöttäisin hiljaisessa mökissäni aistit valppaana jokaista mahdollista hiljauudesta kantautuvaa ääntä vahtien.

Jokunen vuosi sitten saatoin lähteä aamuvarhaisella junalla kohti Helsinkiä, kulkea päivän pitkin Helsingin katuja, poiketen välillä kaupoissa ja kahviloissa ja matkustaa viimeisellä junalla takaisin kotiin. Eräs henkilö kerran ihmetteli, että mitä sä siellä oikein teet. Yritin kertoa hänelle, mutta selvästikään hän ei asiaani tavoittanut. Hän kysyi moneen kertaan, että minne menen siellä, menenkö kylään, tapaanko ystäviä. Ei, en mennyt kylään enkä lyhyellä alle vuorokauden matkallani halunnut edes tavata ketään. Halusin vain levätä ja ladata akkujani kaupungin sykkeessä. Yön yli viipyessäni on enemmän aikaa ja silloin on mukava tavata ystäviä kahvin tai ruokailun merkeissä. Viime vuosina olen ollut surullinen siitä, että tämä palautumiskeino ei ole ollut käytettävissäni. Toki korona on vaikuttanut moneen, mutta ennen kaikkea oma jaksamiseni. Siinä missä edestakainen saman vuorokauden sisällä tapahtuva matka Helsinkiin ja takaisin toi ennen hurjasti voimia, vaatisi niitä nykyään liikaa toteutuakseen. Kotikaupungin kahvilassa viipyminen vaikuttaa kuitenkin hyvältä alulta kaupungin vilinän tuoman turvallisuuden tunteen paluuseen.

Oletko sinä erämaamökki-ihminen vai nautitko kaupungin vilinästä?