Kiitos blogini neljävuotislahjoista, joita sain Instagramin kautta! Voisin niitä vähän tässä jakaa. Kysyin Instagramin tarinoissa kaksi kysymystä: Millaisista aiheista olet pitänyt? Mitä uutta/lisää toivoisit? Lukijani ovat pitäneet kauniista kuvista, neulomistani neuleista ja muista käsitöistä, jakamistani kirja- ja järjestelyvinkeistä, juhlajutuista, lastenvaatteista ja ajankohtaisista aiheista. Suunnitelmallisuuttani ihailtiin. Olen viime vuosien aikana harjoitellut paljon positiivisen palautteen vastaanottamista. Ennen positiivinen palaute hukkui aina mutta-sanan odottamiseen. Mikäli palautteen antaja jätti kuitenkin mutta-sanan ja sen jälkeen tulevan asian sanomatta, rakensin sen itse. Samalla kaikki positiiviseksi tarkoitettu kätkeytyi mutta-sanan varjoon, mikä muutti palautteen negatiiviseksi. Tällä en tosin niinkään tarkoita blogiini liittyvää palautetta, vaan lähinnä työ-, perhe- ja yksityiselämääni liittyvää. Tuo negatiiviseksi muuttunut palaute puolestaan antoi suoran viestin siitä, että pitäisi tehdä jotakin enemmän ja jotakin paremmin. Siitä puolestaan seurasi lisää suorittamista. Tuo ylisuorittamisen kaava oli auttanut minua ratkaisemaan elämäni muttia ja riittämättömyyksiä arviolta yhdeksänvuotiaasta lähtien. Sen perusteella voinee päätellä, miten sisäänrakennettu tuosta kaavasta olikaan ehtinyt tulla. Niinpä silloin, kun olisi pitänyt ennemminkin pysähtyä, vaihdoinkin vain isomman vaihteen silmään ja menin eteenpäin yhä suuremmilla hevosvoimilla.
Tuli kuitenkin vaihe, jolloin kone ei enää toiminutkaan. (Olen muistaakseni joskus aikaisemminkin kirjoittanut tästä aiheesta liittyen ajoneuvon vuosikatsastukseen: Tyhjä pää). Keho sanoutui täysin irti isommalle vaihteelle vaihtamisesta. Jos hiemankin yritti kiihdyttää, oli seuraus täysin päinvastainen eli koneen leikkaaminen totaalisesti kiinni. Sen jälkeen se ei enää ilman apuavoimia liikkunut minnekään. Tarvittiin hinausautoa hinaamaan loppuunajettu auto varikolle. Edes autovarikon mekaanikot eivät voineet tuota ylikuumennutta moottoria ja vaihdelaatikkoa korjata ennen kuin se oli saanut rauhassa jäähtyä. Kun autoon tulee vika, ihminen huomaa, miten paljon sitä jokapäiväisessä arjessa tarvitseekaan. Luonnollisesti huollon pitäisi tapahtua hetkessä, mieluiten samana päivänä. Monesti kuitenkin vian selvittämiseen ja sen jälkeen uusien osien tilaamiseen saattaa helposti kulua useita päiviä, jopa viikkoja. Toisinaan käy niin, ettei vika ollutkaan se mikä sen arvioitiin olevan ja tilatut varaosat olivatkin väärät. Jälleen selvitellään ja tilataan uusia osia. Aika kuluu, arki ei toimi. Mitä kauemmin on huristellut menemään tahtia vaan kiihdyttäen, sitä pidemmäksi tuo jäähdyttelyaika venyy. Valitettavasti se saattaa venyä vielä paljon paljon pidemmäksi kuin missään mielikuvissaan olisi voinut etukäteen ajatella. Vaikka auton saisikin takaisin huollosta, ei vanha toimintamalli ole pitkästä odottelusta huolimatta muuttunut, jolloin siihen palataan välittömästi uudelleen. Koska aikaa on mennyt hukkaan jäähdytellessä ja odotellessa, on entistäkin suurempi tarve lyödä kaasu pohjaan. Eihän se haittaa, etteivät vaihteet enää edes vaihdu isoimmille mahdollisille, ajetaan sitten kaasu pohjassa pienemmällä vaihteella. Jokainen joka on sen joskus joutunut tekemään, tietää millainen ääni moottorista lähtee ja miten kierrosmittarin lukemat nousevat. Jos näin päättää noista varoitusmerkeistä huolimatta jatkaa, lopputulos on entistäkin surullisempi ja jäähdyttelyaika vielä aiempaakin pidempi.
Opettelin tietoisesti ottamaan vastaan positiivisen palautteen, kehun ja kiitoksen. Pakotin itseni sanomaan yhden pienen sanan: “Kiitos.” Aluksi koin tarvetta selitellä toimintaani, mutta lopulta kävin sitä läpi vain omassa mielessäni. Onko totta, että osasin tuon asian, onko totta, että onnistuin, onko totta, että oikeasti osaan jotakin jne. Hämmästelin omaa toimintaani ja vältin samalla mutan etsimistä. Vähitellen annoin itselleni luvan riittää. Se tosin vaatii vielä paljon harjoittelua eli lukuisia toistoja, kuten minkä tahansa muunkin uuden asian oppiminen ja automatisoituminen.
Mitä uutta/lisää toivoisit, oli toinen kysymykseni. Oikeastaan ei toivottu mitään uutta aihesisältöä, vaan lisää sellaista, jota olenkin neljän vuoden aikana jo sivunnut, jotakin aihetta enemmän, jotakin vähemmän. Toiveina oli lisää sisustusta, pukeutumista (sekä äidin että poikien), kokkausta, kirjoja (äidin ja poikien), käsitöitä (kuvia tekemistäni kauniista käsitöistä), kotitöitä (myös poikien osalta), arkisia juttuja ja elämää yleensä. Saattaapi olla, että poikien kasvaessa aihepiirini siirtyvätkin vähitellen “äitikeskeisiksi” eli enemmän omiin pukeutumis- ja sisustusjuttuihin ja ylipäätään ajatuksiini. Valitettavasti elämänvaiheeni ja vointini on ollut nyt sellainen, että en ole pystynyt tekemään postauksia toiveideni mukaan. Neljän vuodenkin jälkeen olisi paljon käsittelemättömiä aiheita ja julkaisemattomia ajatuksia sekä ideoita, joiden yli olen nyt vain joutunut hyppimään. Osa “vanhenee” odotellessaan, mutta osan voinee vielä myöhemminkin julkaista.
Tiesitkö, että yksi blogini eniten luettuja postauksia on Ylioppilasjuhla – tarjoilut? Tarkoituksena oli tehdä vastaava postaus myös viime kevään ylioppilasjuhlasta, mutta se on jäänyt vielä odottelemaan. Samoin postaus liittyen tuon juhlan juhlavaatetukseen, vain muutaman välistä jääneen postauksen mainitakseni.
Entäpä, jos yrityksistä ja vian etsimisestä huolimatta autoa ei saada enää korjattua? Silloin se otetaan pois rekisteristä ja käytöstä ja todennäköisesti viedään lopulta romuttamolle eli tuhotaan lopullisesti. Entäpä ihminen? Mitä hänelle tehdään, jos voidaan todeta, ettei hän enää tule kuntoon? Kuka on ylipäätään kykenevä toteamaan tuon asian? Lääkäri? Todennäköisesti. Kuinka helposti ihmisen kanssa luovutetaan? Kuinka monta eri korjausmahdollisuutta hänelle suodaan? Jätetäänkö hänet varikolle yksikseen jäähtymään ja miettimään minne voisi seuraavaksi suunnata varaosia etsimään ja kuka auttaisi niiden vaihtamisessa? Kuinka paljon hallaa saadaan aikaiseksi nimenomaan sillä, ettei avunpyyntöihin vastata eikä kukaan halua ottaa niitä kantaakseen, kannatella ja katsoa totuutta silmiin, yhdistellä asioita ja tehdä johtopäätöksiä. Melko voimaton on se autokin siellä korjaamolla itse itseään korjaamaan. Siihen tarvitaan mekaanikkojen taitoa, viisautta, aikaa ja niitä varaosia. Tarvitaan lämmitystä ja koeajoja ennen kuin voidaan jälleen lähteä turvallisesti rullaamaan pidempää matkaa ja ehkä pitkästä aikaa ottamaan myös matkustajia kyytiin, tarjoamaan muillekin turvallisia elämän ajokilometrejä. Sellaisia, että kuoppaisellakin tiellä iskarit toimivat ja pystyvät ottamaan töyssyt ja iskut vastaan pehmeästi ja kiittäen. Kiittäen siitä, että isku tuli juuri tähän hetkeen tarkoituksena hieman hiljentää vauhtia ennen kuin kierrokset jälleen kasvavat. Kiittäen siitä, että varaosat kestävät nämä uudet iskut paremmin kuin ennen. Kiittäen siitä, että osaa varautua ensimmäiseen vikailmoitukseen tai merkkiin sen lähestymisestä. Kiittäen siitä, että on oppinut tavan höllätä kaasujalkaa ajoissa.
Instagramiin kirjoitin muutama päivä sitten näin: “Vaikka moni asia on viime viikkoina ollut haasteellinen, olen yrittänyt yllä olevan kuvan lyijykynätekstin “focus on the goodness” mukaan löytää niitä hyviä asioita ja kiitollisuusaiheita elämästäni. Esimerkiksi iloitsen valtavasti siitä, että mieheni ja “sotilaspoikani” tekivät viikonloppuna ison urakan kantaessaan ruokailuhuoneesta kaikki laatikot ja säkit vintille. Sen seurauksena saimme vihdoinkin kannettua ruokapöydän paikoilleen ja siirrettyä myös olohuoneessa huonekalut väljemmin. Iloa toi myös kuopus, joka astuessaan olohuoneeseen totesi: “Äiti, nyt me voidaan miettiä se joulukuusen paikka.” Kyllä, nyt olemme saaneet kotimme takaisin. (Ja samalla jälleen harjoittelen ohittamaan sen mutan, joka tietää, että eteisaula ja yläkerta ovat yhä täynnä vinttitavaraa.) Sytytän alakerran täyteen kynttilöitä, kaivan laatikoista esiin joulukoristeita, istun sohvalle ja nautin tunnelmasta, kuopus kainalossani.
