Olen varmasti jo joskus aikaisemminkin kertonut, miten jotkut blogitekstit syntyvät kävelylenkillä tai suihkussa. Miten helppoa olisikaan, jos juuri sillä hetkellä saisi tuon ajatusten tulvan kirjallisena muistiin tai vaikkapa äänitteenä. Myöhemminkin kun alkaa tuosta aiheesta kirjoittaa, ei enää ikinä tavoita sitä kaikkea samaa kuin alkuperäisellä hetkellä. Niin näyttää käyvän tämänkin aiheen kanssa.
Samalla kun tavoittelee kirjoituksellaan kurkistusta pinnan alle, tulee joka kerta miettineeksi myös sitä, tulenkohan ymmärretyksi oikein. Sitä pohdin myös perjantain Instagramin tarinoissani, kun sivusin itselleni tärkeitä aiheita liittyen poikiin ja koulunkäyntiin. Haluan vielä kiittää niistä monista yksityisviesteistä, joita noiden tarinoiden yhteydessä sain. Yksi parhaista asioista kaikenlaisessa sosiaalisessa mediassa on juuri tuollainen hedelmällinen vuorovaikutus.
Tätä postausta olen pyöritellyt sekä päässäni että täällä blogialustalla nyt viikon päivät. Viimeksi kun ajattelin jatkaa kirjoittamista, meni koko blogi nurin ja kun se saatiin uudelleen toimimaan, oli koko ensimmäinen tekstiosio hävinnyt taivaan tuuliin.
On se aika vuodesta, kun pihan täyttää huumaava syreenin tuoksu. Kun katselee ympärilleen, näkee violetin tai lilan kukkameren. Niin ei pitänyt olla. Pihasuunnitelmamme on tehnyt taitava ja kokenut puutarhuri, taiteilijasielu, jonka henkilökohtainen lempiväri on sinipunainen (kuten hän itse kutsuu) eli tarkemmin sanottuna juuri näiden syreeninkukkien väri. Sanoin, että haluan kuitenkin meidän pihaan valkoisia syreenejä ja niin sovittiin. Miltä näyttää? Näkyykö valkoista? Vuosia sitten, kun ensimmäisen kerran omalla pihallani sain nenääni tuon suloisen syreenin tuoksun ja lähdin sen lähdettä tarkkaamaan, sain huomata, miten valkoiseksi sovitut kukinnot olivatkin istuttajansa lempivärisiä, eivät minun. Sinänsä melko mitätön murhe, mutta samalla myös harmillinen, sillä minä katselen näitä väärän värisiä syreeninkukkia mahdollisesti useamman kymmenen vuotta, kun taas niiden istuttaja ei päivääkään.
Näille kauniin haaleanvaaleansinisille hortensioille puolestaan kävi niin, että vaihtoivat ihan itsekseen (lupaa kysymättä 😀 ) väriään jälleen kerran tähän ei niin suosikkiväriini. Kovasti olen muuten odotellut, että keksisivät jälleen vaihtaa sen joksikin toiseksi, mutta toistaiseksi on menty viimeiset kaksi viikkoa jo tällä samalla. No, nämä hortensiat vielä menettelevät, koska ovat ystävinäni vain tämän kesän.
Joka tapauksessa kävellessäni nousivat nämä syreenit mieleeni ja niiden perään Raamatusta kultainen sääntö: “Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12) Tämän lähimmäisenrakkauteen liittyvän säännön Jeesus antoi Vuorisaarnassaan ja samankaltainen sääntö on olemassa myös monessa muussakin uskonnossa kuin kristinuskossa.
Äkkiseltään voisi ajatella, että jos minä pidän violetista väristä, niin haluan tehdä palveluksen lähimmäiselleni ja istuttaa myös hänen puutarhaan noita saman värisiä minun mielestäni kauniita syreenejä. Näin meidän ihmisten on helppo perustella toimintatapojamme. Koska minä pidän tästä, tuon toisenkin on pidettävä. Onko tämä kuitenkaan todellista lähimmäisenrakkautta?
Kerronpa hieman lisää. On olemassa ihmisiä, jotka ajattelevat juuri noin. Heillä on oikeus määrittää, mistä joku toinen pitää tai ei pidä. Ainoastaan heidän mielipiteensä tai ratkaisunsa on se ainoa oikea. Kaikkien muiden tavat, ajatukset, tyyli, ratkaisut ja mikä milloinkin ovat vääriä ja ne pitää ehdottomasti korjata. Paitsi että nuo muiden näkemykset ovat vääriä, tekevät ne noista muista myös kaikin tavoin huonoja ja epäonnistuneita.
Muistan, miten vuosia ja vuosia sitten, eräs henkilö kävi meillä, katseli ympärilleen ja tokaisi sitten, että sun pitää kyllä laittaa tolle seinälle joku värikäs taulu, täällä on liikaa valkoista. Kyllä, täällä on valkoista, täällä on paljon valkoista, mutta niin haluankin olevan. Tämän on minun kotini ja tarvitsen ympärilleni valkoista tuomaan rauhaa ja seesteisyyttä. Olen myös nähnyt paljon värikkäitä koteja ja ihaillut, miten joku on taidolla saanut luotua oman näköisensä kodin, vaikkei se olisikaan ollut minun näköiseni. Olen siis sydämestäni ja vilpittömästi ja aivan spontaanisti voinut sanoa jotakin kaunista tuosta kodista olematta mitenkään lipevä tai valehtelevani. Iloitsen aina, kun joku löytää oman tyylinsä ja koti jos mikä on sellainen paikka, jossa kuuluu saada olla kuin kotonaan. On myös sallittua sanoa, että itse ei ehkä pystyisi asumaan niin värikkäässä tai niin valkoisessa kodissa, mutta mukava nähdä toisen viihtyvän.
Otan Raamatusta avukseni vielä rakkauden kaksoiskäskyn, joka kuuluu näin: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jos todella haluaa rakastaa lähimmäistä, kuten itseään, niin silloinhan haluaa lähimmäiselleen sellaisia asioita, joista lähimmäinen pitää eikä niitä, mistä itse pitää. Eikö vain? Tarvitaan siis lähimmäisen tuntemusta. Vaikkapa jos miettii lähimmäiselleen lahjaa, miettii sitä siltä kantilta, mistä lahjan saaja ilahtuisi eikä siltä kantilta, mistä minä itse ilahtuisin. Näin ollen meidän tulisi ymmärtää se, että mistä lähimmäiseni minun mielestäni pitäisi pitää, ei välttämättä olekaan se, mistä hän oikeasti pitää eikä meillä ole oikeutta viedä häneltä sitä, mistä hän pitää.
Eittämättä näistä ajatuksista nousee mieleen myös itsekkyyden näkökulma. Todellisuudessahan ihminen – siinä missä eläinkin – on itsekäs olento. Vahvat jyräävät ja korjaavat saaliin. Tuon kaiken kääntöpuolena ovat kuitenkin ihmiset, jotka ajattelevat aivan liikaa muita, jopa täysin itsensä kustannuksella. He antavat muille luvan määritellä, keitä he ovat ja mistä he pitävät. He kokevat, ettei heillä edes ole oikeutta omaan tahtoon tai mielipiteeseen. He ovat täysin armottomia itseään kohtaan eli vaativat itseltä valtavasti, jopa mahdottomia, mutta ovat muita kohtaan ystävällisiä ja empaattisia. Totuus heistä itsestään on täysin muiden määriteltävissä.
Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, mikä on sinun suhteesi muihin ihmisiin ja muiden ihmisten suhde sinuun? Millainen olet itsellesi? Millainen olet muille? Tiedätkö kuka olet ja mitä haluat? Tiedätkö mistä sinä pidät ja onko sinulla lupa siihen? Varmaan aika hassuja kysymyksiä sellaiselle, joka ei ole koskaan pysähtynyt näitä pohtimaan.
Löydätkö itsesi helposti määrittelemästä mikä on kullekin oikein ja hyväksi vai huomaatko kuuntelevasi itseäsi koskevissa asioissa runsaasti muiden mielipiteitä ja mukauttavasi oman tahtosi muita miellyttääksesi toisenlaisiksi kuin ne syvällä sisimmässäsi oikeasti olisivat? Teetkö kiltisti niin kuin ympäristösi sinulta odottaa vai rohkenetko kertoa eriävän mielipiteesi silläkin uhalla, että saat vastaasi jyrän, joka konkreettisesti murskaa sinut väärän mielipiteesi vuoksi ja myös silloin, kun tuo asia koskisi sinua ja sinulle olisi kaikki oikeus tuoda esille, mitä mieltä sinä olet asiasta?
Löysin keväällä tämän kaimani Miia Moision kirjoittaman kirjan Häpeästä valoon. Ilman ulkopuolisen suositusta en olisi osannut siihen tarttua, koska en pitänyt omalla kohdallani häpeän tunnetta vallitsevana enkä ongelmana. Kirjassa puhutaan kuitenkin monesta muustakin asiasta ja häpeällä on olemassa monia kaveritunteita, jotka alkavatkin sitten jo tuntua tutummilta, kuten syyllisyys ja riittämättömyys.
Kirjoittaja on teologian maisteri ja pappi, sielunhoidon asiantuntija sekä skeema- ja tunnelukkoterapeutti. Hänen sydäntään lähellä ovat rakkaus, lapset, kissat, oma koti, luonto ja liikunta. Hän ohjaa eroseminaareja, toimii parisuhdeneuvojana, luennoi ja kouluttaa.
Kuvat sisällysluettelosta kertovat mielestäni hyvin kirjan sisältöalueista.
Kirja on mielestäni todella helppo- ja nopealukuinen, moni asia tuntuu jo vanhastaan tutulta (johtunee aiemmin lukemistani kirjoista, opinnoista ja elämänkokemuksesta yleensäkin), mutta samalla se antoi paljon ajattelemisen aihetta. Ikään kuin tuttu asia olisi tiiviisti ja lihavasti rakennettu. Samalla teksti oli sellaista, että sitä silmät suurena ihmettelit, että miten osuvasti tuo onkaan osattu sanoa ja luit saman kohdan vielä uudelleen. Lukutempoa olisi ollut hyvä hidastaa, mutta teksti suorastaan huusi ahmimaan lisää. Arvelen, että kirja on luettava vielä uudelleen, sillä uskon sen toisella lukukerralla tarjoavan vieläkin syvempää mahdollisuutta asioiden tarkasteluun ja kohtaamiseen.
Sinänsä ei ollut tarkoitus tuoda tätä kirjaa esille tämän postauksen yhteydessä, mutta nämä värit ohjasivat siihen.
Palatakseni vielä tuohon alun teemaan puutarhurista, niin olen monesti miettinyt, miten haastavaa on olla vaikkapa juuri puutarhuri, valokuvaaja tai sisustussuunnittelija. Jokaisella luovan työn tekijällä on oma mieltymyksensä ja samalla myös oma tyylinsä ja tavaramerkkinsä, joka erottaa hänet muista saman alan edustajista. Tavallaan uskon, että he tulevat myös valituiksi työtehtäviinsä tuon tavaramerkkinsä johdosta. Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa. Miten osaat suunnittelijana ottaa huomioon myös asiakkaasi toiveet, tarpeet ja mieltymykset laittamalla sivuun omasi, mutta tuoden silti oman tavaramerkkisi ja tyylisi näkyviin. Siinä vasta todellinen taito onkin.
Samaa taitoa tarvitaan monessa muussakin asiassa elämän varrella, kuten ihmissuhteissa. Palvellaksesi lähimmäistäsi, joudutkin laittamaan ensin omat toiveesi ja tarpeesi sivuun ja asettumaan toisen ihmisen asemaan oppiaksesi ymmärtämään häntä ja hänen mieltymyksiään. Moni ihminen onkin tässä todella taitava, mutta valitettavasti jää tähän eikä palaakaan katselemaan enää niitä omia tarpeitaan, vaan jää pelkästään muiden mieltymysten mukaan eläväksi. Se, miten tuo omat tarpeensa esille on ratkaisevaa. Jyrääkö ne ainoina oikeina vaihtoehtoina kaikkien muiden tarpeiden yläpuolelle vai pystyykö rakentavaan keskusteluun, jossa huomaa muiden tarpeet, osaa kertoa myös omansa ja ymmärtää sen, että me olemme erilaisia. Silloin vasta voimme päästä todellisten rikkauksien äärelle, kun voimme tarkastella maailmaa monenlaisin silmin runnomatta läpi vain yhtä ainutta oikeaa tapaa.
Ennen tämän postauksen syntymistä, ehdin käydä vielä uudelleenkin kävelylenkillä. Katseeni osui ensin tienvarsilla kasvaviin kauniiseen valkoiseen luonnonkukkamereen. Kun pysähdyin sitä kuvaamaan, näinkin sen vieressä toisenlaisen kasviston. Valkoiset kukat eivät enää olleetkaan hallitsijan asemassa, vaan niiden seassa kasvoi sinipunaisia ja keltaisia kukkia. Samalla vihreys oli saanut enemmän sijaa.
Tuota näkymää katsellessani ymmärsin samalla sen, että noinhan me ihmisetkin täällä maailmassa kasvamme. Toisinaan lyöttäydymme kaltaistemme valkoisten (tai mikä sitten kutakin meistä edustaa) kukkien joukkoon ja toisinaan kukoistamme yhdessä kaikenlaisten kukkien joukossa. Kukin kukka vuorollaan puhkeaa kukkaan ja vastaavasti on hieman näkymättömämpi. Kaikilla on kuitenkin tilaa ja paikkansa. Jotkut raivaavat tiensä aggressiivisemmin ja leviävät runsaammin, toiset puolestaan tyytyvät kasvamaan hieman sivummalla. Yhdessä nuo kaikki kasvit tuovat kukkaloiston katsojan iloksi joko tuolla pientareella tai kukkamaljakoissa kotona.
Tulee kuitenkin aikoja, jolloin puutarhurit haluavat iskeä kuokkansa multaan ja kiskoa juuriltaan jokaikisen rikkaruohon. Uskon, että sen aika on silloin, kun mitta tulee täyteen, silloin kun rikkaruohot ovat valloittaneet liikaa alaa ja mitätöineet muut kasvit. Silloin kun muiden on aika sanoa: “Nyt riittää! Minullakin on omat tarpeeni! Minäkin tarvitsen kasvaakseni vettä, lämpöä ja ravinteita etkä sinä voi tietää mitä ne ovat. Sinä tunnet sinun tarpeesi ja minä omani. Voimme jatkossakin elää yhdessä, jos tämän ymmärrät ja annat myös minulle kasvurauhan.”
Jokaista meistä tarvitaan. <3
Hyvä teksti, allekirjoita. 🙏🏼🤗❤️
Siis allekirjoitaN 😅💪
🙂
Siis allekirjoitaN 😅💪 Kirjoitusvirhepaholainen sai aikaan eri merkityksen😅
Suomenkieli on todellakin juuri tuollaista 😉 Mutta ymmärsin.
Kiitos! Jotenkin tosi vaikea sanoittaa ajatuksiaan. Tuntuu, että aina jää jotakin tärkeää sanomatta. Ihanaa, että ymmärsit mun viestin. 🙂