Tämä postaus oli tarkoitus kirjoittaa jo ystävänpäiväksi, mutta aina ei elämä mene suunnitelmien mukaan. Onneksi ystävyysaihe on ajankohtainen ihan päivittäin ja nimenomaan enemmänkin juuri päivittäin kuin vain yhtenä päivänä vuodessa.
Vaikka kuvissa olenkin nuorimman poikani kanssa, en ajattele, että olisin lasteni ystävä. Lapsilleni olen äiti. Toki äitiyteenkin kuuluu osia ystävyydestä, mutta näen silti tuon roolin erilaisena kuin pelkän tai puhtaan ystävyyden.
Ystävänpäivän aikaan on saanut lukea eri somekanavista ystävyyteen liittyviä ajatuksia. Instagramista on löytynyt kyselybokseja todellisten ystävien määrästä ja on puhuttu siitä, että onko ylipäätään totta, että jokaisella on yksi paras ystävä, jonka kanssa on taivaltanut yhteistä polkua viimeistään päiväkoti-ikäisestä lähtien. Tai onko olemassa peräti useamman ystävyksen joukko varhaislapsuuden ajoilta. Olen myös törmännyt sellaiseen, että voidaan kirjoittaa, että tapaan tänään pitkästä aikaa parhaan ystäväni ja seuraavalla kerralla tuota titteliä kantaakin joku toinen ystävistä. Onko siis niin, että parhaita ystäviä on useampi vai niin, että tuo paras ystävä vaihtuu. Uskon, että kyseessä on ensimmäinen, joskaan se ei sovi suomen kieleen, koska sana paras kätkee sisälleen vain yhden eli sen kaikkein parhaan. Toki jos lähdemme erittelemään tuota vaikkapa eri elämän osa-alueisiin liittyen, voimme saada useita parhaita esimerkiksi paras työkaveri, paras äitikaveri, paras lapsuudenystävä jne. Huomaatteko muuten sanan kaveri ja ystävä käytön synonyymeina? Ajatellanko niin, että työkaveri ei voi olla kuin kaveri, ystävä olisi jo liikaa. Omasta kokemuksesta voin kuitenkin väittää, että työkaveruudesta voi kehittyä syväkin ystävyys, mutta ei siihen kyllä enää silloin sovi etuliitteeksi työ. Vai miltä kuulostaisi työystävä?
Mikä sitten tekee ystävästä ystävän? Mielestäni ystävän tärkein ominaisuus on luotettavuus. Ystävä on sellainen, jolle voit kertoa kaikki asiasi ja automaattisesti luottaa siihen, ettei hän kerro niitä eteenpäin kenellekään. Pyrin kaikin tavoin itsekin elämään niin, että olisin tuon luottamuksen arvoinen. Vaikka mieheni on paras ystäväni, en edes hänelle kerro sellaisia asioita, joita joku ystäväni on minulle luottamuksella uskonut. Arvostan valtavasti myös miestäni siinä, ettei hän kysele enempää, vaikka hän näkisi olemuksestani, että jotakin huolestuttavaa on meneillään, mutta olen sanonut, etten voi kertoa. Luottamus on molemminpuolinen. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteikö hän olisi kiinnostunut asioistani tai että en luottaisi häneen, vaan nimenomaan tuosta aiemmin mainitsemastani “ei kenellekään” ja “molemminpuolinen luottamus”.
On ihmisiä, jotka kokevat jostakin syystä suurta tarvetta puhua toisten ihmisten asioista ja päivitellä niitä keskenään. On ihmisiä, jotka jotenkin kummallisesti tietävät kaikesta kaiken ja jotka ovat myös hyvin taitavia sanakäänteineen utelemaan pienessä hetkessä myös kaikki sinun kuulumisesi. Olenkin aina ihmetellyt, miten joillakin voi ylipäätään olla aikaa ja kiinnostusta moiseen. Ajattelen itse niin, että minulle on aivan tarpeeksi oman perheeni asioissa. Olen kuitenkin avoin ihminen ja tykkään keskustella muiden kanssa. Omaan luotettavuusnäkökulmaani nojaten saatan sitten hyvinkin sinisilmäisesti ajatella myös muiden noudattavan samaa toimintatapaa, kunnes huomaankin, ettei niin suinkaan ollutkaan. No, iän ja kokemuksen myötä on toki oppinut uusiakin toimintatapoja.
Ethän kuitenkaan ymmärtänyt äskeistä väärin! Olen nimittäin tottakai kiinnostunut ystävieni ja lähesteni elämästä ja haluan kuunnella ja tukea heitä parhaani mukaan. En siis ajattele niin, että koko elämäni keskittyisi vain oman napani ja perheeni asioiden ympärille. Ehkäpä tuossa juuri kulkee se ero ystävyyden ja muunlaisen kaveruuden rinnalla. Vastavuoroinen itsestäänselvä ja molemminpuolinen luottamus on avainasemassa. Muutaman kerran olen saanut osakseni hämmentyneen kommentin siitä, että enkö todellakaan ole kertonut asiasta edes miehelleni. Jos lupaan jollekin olla kertomatta, niin miksi ihmeessä rikkoisin tuon lupauksen. Miten voisin enää sen jälkeen olettaa ihmisen luottavan minuun? Monet ihmisten väliset riidat ja sekaannukset johtuvat ristiinpuhumisista. Saatat kuulla samasta asiasta kahden eri osapuolen näkökulmat ja menet kummallekin erikseen kertomaan niitä ja tarjoamaan ikään kuin aseita ratkaisuksi jo muutenkin räjähdysalttiiseen tilanteeseen. Mitä arvelet siitä seuraavan? Siitä seuraa varma sotatila. Tästä syystä en mene kertomaan Maijalle mitä Liisa aiemmin sanoin minulle Maijasta enkä myöskään Liisalle Maijan sanomisia. Minusta ei saa liittolaista, mutta sovittelijan voi tarvittaessa saada.
Inhoan riitelyä, olen aina inhonnut. Valitettavasti se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö ikinä riitelisi. Pyrin kuitenkin välttelemään konflikteja viimeiseen asti ja jo lapsena opin siihen hyvän keinon. Sivummalle jättäytyminen ja paikalta poistuminen toimii hyvin tänäkin päivänä. Tämä johtunee pitkälti myös siitä, että riitaan tarvitaan aina kaksi. Jos toinen osapuoli vetäytyy, ei riita pääse leimahtamaan. Koska itse harvemmin hakeudun riitatilanteisiin, saatan olla kolmantena osapuolena riitatilanteessa. En kuitenkaan halua asettua selkeästi kummankaan osapuolen puolelle, vaan pitäytyä sivussa tai tarvittaessa pyrkiä ratkaisemaan riita kumpaakin osapuolta ymmärtäen.
Lapsena – aivan kuin näin aikuisenakin – minulla oli useita eri kaveri/ystäväryhmiä. Oli vaikkapa kotikaverit, koulukaverit ja harrastuskaverit. Meitä oli kolmen kotikaverin porukka, josta kaksi kaverusta riiteli keskenään. Noihin aikoihin taisin oppia tärkeitä asioita sovittelijan roolista ja tuosta ulkopuolelle jättäytymisestä. Tuosta näkökulmasta katsottuna on ollut mielenkiintoista seurata myös omien lasteni kehitystä näissä taidoissa. Uskonkin, että tällaiset asiat on pitkälle rakennettu lapsen syntymälahjanaan saamaan temperamenttiin. Miten ihmeessä muuten joku lapsista toimisi täysin samalla tavalla kuin minä aikoinaan ja joku toinen puolestaan täsmälleen isänsä tavoin? Nämä merkit ovat olleet nähtävillä jo hyvin pienestä pitäen. Samalla kuitenkin uskon siihen, että ympäristöllä ja kasvatuksella voi myös vaikuttaa asioihin.
Voit esimerkiksi varmastikin uskoa, ettei kiltti vetäytyjä ole ihan paras itsensä puolustaja tai ettei nollasta sataan alle sekunnissa kiihtyjä ja kimppuun kävijä ole ihan paras vetäytyjä. Kumpaakin asiaa voi kuitenkin lapselle opettaa. Aikuisen tuki ja keskustelu tilanteiden jälkeen on mielestäni paras keino. Jotkut lapset hakeutuvat luonnostaan keskustelemaan aikuisten kanssa päivän tapahtumista, toiset puolestaan mieluummin hautovat niitä itsekseen, mutta silloinkin aikuiset voivat Jari Sinkkosen termiä lainatakseni “käydä ongella” ja sen avulla käynnistää keskustelut.
En ole puhelimessa puhuja. Olen viestittelijä ja kasvokkain keskustelija. Voin kirjoittaa pitkiäkin viestejä ystävieni kanssa hyvinkin tärkeistä ja syvällisistä asioista. Vuosia sitten puhuin enemmän puhelimessa tai kirjoitin kirjeitä. Lasten syntymän myötä en kokenut luontevaksi roikkua puhelimessa, ellen sitten järjestänyt sille erikseen aikaa ja tilaa. Sellaisia hetkiä olivat vaikkapa yksin autossa oleminen. Sen sijaan viestit ovat minulle sopiva yhteydenpidon väline. Niitä voi kumpikin osapuoli kirjoittaa silloin, kun itselle parhaiten sopii. Toki myönnän sen, että kirjallinen ilmaisu saattaa joskus aiheuttaa väärinkäsityksiä, koska siitä puuttuvat keskustelun mukanaan tuomat äänensävyt ja -painot sekä kasvokkain kohdatessa käytetyt ilmeet ja eleet. Jos kuitenkin jo tuntee ystävänsä pitkältä ajalta, riski väärinymmärrykseen pienenee tai sen välttämiseksi voi aina tarkentaa asiaa kysymällä.
Parhaita hetkiä ystävän kanssa ovat kuitenkin ehdottomasti todelliset kohtaamiset ja keskustelut. Ennen korona-aikaa tapasimmekin käydä kahvilla ja nuo kahvihetket saattoivat helposti venyä tuntien pituisiksi. Yhteiset kävelylenkit ovat myös kivoja. Ennen tykkäsin kutsua ystäviä myös kylään. Sittemmin perheen kasvaessa kaikki muuttui kovin työlääksi, kun olisi aina ensin pitänyt siivota ja löytää aikaa myös tarjoilujen valmistamiseen. Niin oli toki ennenkin, mutta se kaikki oli paljon nopeammin hoidettu, koska liikkuvia elementtejäkin oli vähemmän. Tuo kaikki mukava puuha muuttui yhtäkkiä liian stressaavaksi ja palkinto mukavista vierailuista ja keskusteluista jäi toistamiseen saamatta.
Olin tottunut kahden ja kolmen lapsen äitinä kutsumaan vieraita aina kun siltä tuntui ja käymään myös itse lasten kanssa kylässä, kahvilatreffeillä ja milloin missäkin. Jokin kuitenkin muuttui neljännen ja viidennen lapsen kohdalla. Noina vuosina olin ison perheeni keskellä yksinäisempi kuin koskaan aikaisemmin elämässäni. Koska olin toivonut isoa perhettä ja edelleen olen siitä päivittäin kiitollinen enkä haluaisi minkään olevan toisin, niin samalla koin syyllisyyttä siitä, miten voin kokea yksinäisyyttä ison perheen ympäröimänä, jolloin todellisia yksinäisyyden hetkiä ei ollut milloinkaan. Silloin ymmärsin, että yksinäisyyttä voi olla hyvinkin erilaista. En myöskään kaivannut paljon puhuttua omaa aikaa. Tuo sanayhdistelmä yhdessä “ruuhkavuodet”-sanan kanssa saavat minut yhä ärsyyntymään. Olin halunnut ison perheen enkä mielestäni mitenkään epärealistisesti kuvitellut, että siinä se pyörisi sivussa itsekseen, vaan nimenomaan halusin elää sen keskellä ja halusin olla mahdollisimman pitkään kotona lasteni kanssa. Silti jotain puuttui. Aikuisten ihmisten välinen ystävyys, jota ei pelkkä viestittely pystynyt korvaamaan.
Tänä päivänä voin ilokseni sanoa, että minulla on useita todellisia ystäviä. Luotettavia. Sellaisia, joiden seurassa voi olla oma itsensä ja kokea silti olevansa hyväksytty. Sellaisia, joille voi kertoa mitä vaan ja joiden toivon voivani kertoa minulle mitä vaan. Sellaisia ihmissuhteita, jotka eivät pääty eivätkä muutu mihinkään, vaikka välissä olisi viikkojen, joskus jopa kuukausien hiljaisuus. Sellaisia, jotka jatkuvat sen jälkeen kuin ei tuota aikaa siinä välissä olisi ollutkaan.
Todellisten ystävien olemassaolon tietää vaikkapa siitä, että vaikeuksien keskellä puhelimesta löytyy useampi numero, joihin voi laittaa viestin ja joista saa välittävän viestin takaisin. Tuon viestin saa, vaikka olisi itse vellonut samojen vaikeuksien keskellä jo useamman vuoden. Ystävä jaksaa silti olla kiinnostunut ja toivoo ja uskoo, että vielä tulee parempia päiviä ja aikoja. Tuon kaiken olen saanut jälleen viime aikoina vahvasti kokea.
Postauksen kuvissa ylläni oleva Strömsö-paita ei ole minulle, vaan ystävälleni. Mielestäni juuri hän tarvitsi omaan tämänhetkiseen tilanteeseensa paljon sydämiä jokaiseen päivään muistuttamaan siitä, että hänestä välitetään, hänen rinnallaan kuljetaan ja kaiken uskotaan kääntyvän hyväksi.
Neuloin ystäväni Strömsö-villapaidan samasta langasta kuin kuopuksen lasten Strömsö-villapaidan eli Dropsin Extra Fine -merinovillalangasta (väri numero 19) ja Sadnes Garn Merinoullista.
Tästä postauksesta ei kyllä todellakaan tainnut tulla sellainen kuin sen muutama viikko sitten mielessäni kirjoitin. (Yleensä nimenomaan “kirjoitan” postauksia mielessäni, mutta toisinaan ne muuttuvat hyvinkin paljon tekstiksi muotoutuessaan.) Nykyinen maailman tilanne on ainakin minut saanut kokemaan niin, että kaikesta muusta kirjoittaminen tai postaaminen tuntuu niin kovin turhalta ja mitättömältä. Aivan kuin millään muulla asialla ei olisi lupaa ylittää “uutiskynnystä”. Enkä toki tarkoita että tämä pieni blogini olisi edes sellaisesta tilasta kilpailemassa enkä sitä missään nimessä edes haluaisi, mutta kun näkee kärsivien ihmisten kasvot jokaisesta kanavasta, tuntuvat omat asiat niin kovin pieniltä ja mitättömiltä. No, tämä olisikin sitten jo aivan toinen aihe. Ystävyys-teeman osalta voisi sen sijaan jäädä pohtimaan maiden välistä ystävyyttä. Mikä siitä tekee todellista? Mikä on sellaisen ystävyyden tärkein ominaisuus? Onko sekin luotettavuus?