Mietteitä vuodelle 2022

Vuoden 2022 ensimmäinen kuukausi on jo loppusuoralla ja postauksen kuvatkin otin jo alkukuusta, mutta kukapa estää pohtimasta tätä vasta alkanutta vuotta vielä tässäkin vaiheessa. Tämän vuoden ensimmäiset työviikot ovat olleet niin työntäyteiset, että blogi on jäänyt suosista taka-alalle. 

Hämmästyin, kun huomasin kirjoittaneeni juuri samana ajankohtana myös vuosi sitten samankaltaisen postauksen nimellä Tarinani vuodelle 2021. Ja miten ihmeessä niissäkin kuvissa oli LuKLabelin muistikirja. Tästä, samoin kuin tuon vuosi sitten kirjoittamani postauksen sisällöstä, voi vetää ainoastaan yhden johtopäätöksen: Mikään ei juurikaan ole muuttunut! Onko se sitten hyvä vai huono asia?

Jos katsoo hieman tarkemmin, niin saattaa panna merkille, että ehkä sittenkin jotakin on muuttunut. Kovakantisen muistikirjan kansiväri on vaihtunut terrakotasta beigeen. Viime vuoden tapaan muistikirja ei olekaan täynnä pelkästään tyhjiä, tarinaa vailla olevia sivuja, vaan niiden lisäksi vihko on rakenteeltaan kutsuvampi. Ikään kuin se lähettäisi ilmoille lempeän kutsun tarttua kynään ja alkaa pohtia asioita vuoden 2022 tarinaa varten jäsennellymmin kuin vuosi sitten. Se ei huuda täytettä tyhjille sivuilleen, vaan ohjaa ajatuksia kullakin sivulla tiettyyn suuntaan. Se kannustaa tarttumaan to do -listan tekoon. Se antaa luvan unelmoida ja tilan niiden kirjaamiselle muistiin. Se ei vaadi mitään, mutta se tarjoaa mahdollisuuden. Se ei ilku, jos aika kuluu ja sivut jäävät täyttymättä, sillä ne eivät siitä huolimatta jää huutamaan tyhjyyttään. Jokaisella aukeamalla, jokaisen uuden kuukauden alettua ja kuluessa, tämän kalenterimuistikirjan sivut tarjoavat uusia mahdollisuuksia pysähtyä pohtimaan omaa elämäänsä aina hieman eri näkökulmasta. 

Yksi asia kerrallaan. Paljon voi tapahtua yhden vuoden aikana. Luon unelmieni elämää. Muutama vapaa käännös kalenterin sivuilta. Kaksi ensimmäistä kuulostavat hyvältä, mutta kolmannesta olen eri mieltä. Uskon kyllä siihen, että joidenkin ihmisten kohdalla se voi olla totta ja senkin, että omalla kohdallani on ollut jaksoja elämässäni, jolloin se on voinut olla totta tai niitä jaksoja saattaa olla yhä tulossa. Tällä hetkellä en kuitenkaan koe eläväni tuon ajatuksen tavoin. Enkä oikeastaan edes halua sitä. Pyristelen nimittäin kovasti vastaan omaa suorittamista ja suorittamisen myötä saavutettua tietynlaista elämää. Ennemminkin haluan tällä hetkellä jättää ympärilleni paljon tyhjää tilaa ja vapaata aikaa. Annan itselleni luvan katsella ympärilleni ja tunnustella asioita, katsella niitä uteliaasti uusin avoimemmin silmin ilman kahlitsevaa kritiikkiä sekä kuunnella niitä herkällä korvalla sulkemalla pois kovat ja riitasointuiset äänet. Kaikkea liian epämiellyttävää voin tarvittaessa luvan kanssa paeta omaan kuplaani. Tuolta kuplasta voin sitten halutessani sopivalla hetkellä raottaa kantta ja kurkistaa, olisiko nyt sopiva aika ottaa askel eteenpäin tai kenties sivusuuntaan. 

Siinä missä viime vuonna toivoin teemoiksi rauhaa ja rakkautta, haluaisin tänä vuonna lisätä niiden rinnalle aikaa, tilaa ja vapautta sekä rohkeutta, uskallusta ja uteliaisuutta tarkastella asioita uusista ja erilaisista näkökulmista. Vaikka kirjoitankin näin, niin pidän silti elämän eteenpäinsoljumisen tärkeimpänä pohjana pysyvyyttä  eli perusarjen toistumista samanlaisena turvallisena omana itsenään. Vain sen varaan ja siltä pohjalta uskon ylipäätään olevan mahdollista tarkastella asioita myös eri näkökulmista, mitä ne sitten ovatkaan.

 En kuitenkaan usko, että noilla näkökulmilla on mahdollista avautua, jos tungen kalenterini täyteen menoja ja tapahtumia ja suoritan itseni näännyksiin asti elämääni pikajuoksuna. Olen minäkin juoksunu juossut. Silloin kun on päässyt hyvään juoksuvauhtiin, ei yleensä ole edes tarvetta sitä hiljentää. Miksi olisikaan, kun askel ei tunnu painavan, jäsenet pysyvät ehjinä ja energiaa on riittävästi. Paraskaan juoksija ei voi kuitenkaan juosta loputtomiin lepäämättä, tankkaamatta ja ylipäätään välillä pysähtymättä ja huoltamatta kehoaan. Jos niin kävisikin, seuraisi vääjäämättä jossakin vaiheessa pakollinen pysähtyminen. Yleensä siinä vaiheessa onkin kovin vaikea ymmärtää, mistä tuo pysähtyminen johtuu, koska kaikkihan on mennyt hyvin ja juoksu on kulkenut.

Kello kaulassa juoksemisen sijaan haluaisin antaa tilaa ja aikaa mukaville ja mieltä ilahduttaville sekä akkuja lataaville asioille. Itselleni ne ovat viime vuosina rakentuneet pitkälti kodin ja perheen ympärille. Mieltäni rauhoittaa arjen kiireiden keskellä seesteinen värimaailma kotioloissa, päivittäinen pysähtyminen kahvihetkelle sekä käden ulottuvilla oleva käsityö. Kirjaan tai kynään tarttuminen tuovat myös mielihyvää. Samanlaisina toistuvat aamurutiinit päivän sanoineen, aamupaloineen ja uutisineen tuovat turvaa ja jatkuvuutta. Kotiin töistä palatessa lasten innoikkaina kertomat päivän kuulumiset jaksavat väsyneenäkin ilahduttaa. Iltaisin yhteinen iltasatuhetki,  hyvän yön toivotukset ja syliin tai halaukseen vuorollaan ojentuvat pienemmät ja suuremmat kätöset kertovat omalta osaltaan riittävyydestäsi ja tarpeellisuudestasi. Kiitos ja ole hyvä, huomenta, hyvää yötä ja anteeksi, nekin omalta osaltaan ovat luomassa rakkautta, rauhaa ja turvan tunnetta ympärillesi. 

Toki jokainen ymmärtää, että tällainen siirappinen puhe ei toteudu kenenkään elämässä, sillä vaarat ja vastoinkäymiset vaanivat milloin ovella tai ikkunalla, milloin viimeistään nurkan takana. Vaikka miten yrittäisimme ennakoida ja varautua niihin, emme silti pysty niitä kaikkia etukäteen miettimään emmekä kohtaamaan. Sen sijaan voimme yrittää huolehtia siitä, että olemme niiden osuessa kohdallemme valmiita kohtaamaan ne levollisemmin mielin, ilman etukäteen hankittua stressitilaa.

Mielestäni on kuitenkin tärkeää jatkossakin antaa tilaa myös niille täysin tyhjille sivuille ilman valmiita raameja tai ohjailevia pohdintoja. Samalla pitää kuitenkin osata antaa itselleen lupa tarvittaessa jättää nuo sivut jatkossakin ilman kynän piirtämiä viivoja ja merkintöjä tai palata raapustamaan niille juuri silloin kun siltä tuntuu. 

Sekin on helppo ymmärtää, että jos ei milloinkaan kurkista ulos kuplastaan, ei voi nähdä eikä kuulla eikä kokea mitään uutta, mikä puolestaan voisi antaa niitä toivottuja uusia näkökulmia asioihin. Siitä syystä rohkeudellekin tarvitaan sijaa elämässä. Rohkeudelle raottaa kuplansa kantta ja rohkeudelle hiljentää sisäinen kriitikkonsa uuden edessä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.