Valvoessani viime yönä pyörittelin päässäni tämän postauksen otsikkoa, tai mahdollisen postauksen, koska en vielä ollut varma syntyykö tästä postausta.
Pikkutytöstä lähtien minulla on ollut haaveita. Jotenkin olen aina pitänyt haaveilua luonnollisena osana elämää ja samalla suurena voimavarana. Haaveet ovat olleet sellainen eteenpäin vievä voima. Toisinaan haaveet ovat ihan oikeasti toteutettavissa, toisinaan hyvin epätodennäköisesti ja toisinaan täysin Korkeimman kädessä. Tai loppujen lopuksihan aivan kaikki on Korkeimman kädessä, mutta tarkoitan lähinnä sellaisia asioita, joihin et voi omilla valinnoillasi tai suorittamisillasi vaikuttaa. Koska haaveet kuuluvat tulevaisuuteen, pitävät ne kiinni elämässä ja auttavat positiivisella, luottavaisella ja toiveikkaalla mielellä suuntaamaan ajatukset kohti tulevaa. Ne pitävät kiinni elämässä. Haaveet ja haaveilut ovat tärkeitä.
Haaveet ovat usein myös hyvin henkilökohtaisia eikä niitä pysty monellekaan ääneen kertomaan. Joitakin toki, mutta ei kaikkia. Haaveet ovat niin syvällä sydämessä, että niiden sanominen ääneen, voi saada sydämen haavoittumaan pahastikin. Haaveet voivat joutua pilkan kohteeksi, mitätöidyksi, lytätyksi, kyseenalaistetuksi, väheksityiksi, estetyiksi, selkäänpuukotetuiksi (joo, niinkin on käynyt) ja ties mitä. Haaveet voivat toki saada osakseen myös rohkaisua, kannustusta ja myötäelämistä. Kun avaat haaveittesi arkun, avaat samalla koko sydämesi, oikeastaan koko elämäsi.
Minulle haaveet ja haaveiluun uppoutuminen on aina ollut keino iltaisin saada unenpäästä kiinni. Oikeastaan sen on huomannut vasta silloin, kun ne on viety pois. Haaveet ovat haihtuneet. Milloin haaveet voivat haihtua? Silloin kun niiden toteutuminen on luisunut niin kauas, ettei enää pienikään uskonripe riitä pitämään haavetta yllä. Silloin. Jos tuo haave on ollut erityisen suuri ja pitkäaikainen, tuo sen haihtuminen suuren tyhjyyden tullessaan. Kuoppa on niin syvä, ettei sitä pysty mikään uusi haave täyttämään. Haave oli niin suuri, että sen tilalle pyrkivä pikkuinen kasaamalla kasattu haave tuntuu täysin mitättömältä, kuin sammuneelta tähdeltä suuressa avaruudessa. Välillä saattaa onnistaa ja tuo mitätön tähti alkaakin tuikahdella ja riittää joihinkin hetkiin täyttämään tyhjyyttä ja sitä haihtuneen haaveen täyttämää aukkoa, kunnes jälleen huomaat tuon aukon yhä ammottavan tyhjyyttään ja kohtaat haihtuneiden haaveiden tyhjiön.
Uni ei tule, jos mieli pyörittää päivän tapahtumia käyden ylikierroksia. Mutta uni ei tule myöskään silloin, kun mieli on täysin tyhjä. Silloin kaipaan haaveita ja haaveilua. Loppuvuosi oli ihanaa aikaa, kun lähestyvä joulu toi hetkeksi takaisin kyvyn haaveilla ja toinen toistaan ihanampia haaveita oli jälleen tarjolla. Nyt tuo aika on taaksejäänyttä ja haaveiden aukko pääsee jälleen ammottamaan tyhjyyttään.
Suunnittelu on myös hyvä ja toimiva haaveilumuoto. Siihen voi kuulua vaikkapa juhlien suunnittelua, matkasuunnitelmia tai lastenhuoneiden järjestyksen suunnittelua. Näin korona-aikana kahta ensimmäistä ei oikeastaan ole ollut lainkaan ja jälkimmäinen on ollut pattitilanteessa. Tästä syystä noista suunnitelmistaan ei oikein meinaa saada otetta.
Olenkin tässä pohtinut, miten nuo haihtuneet haaveilut saisi jälleen herätettyä. Nyt kun tämä kaikesta epätietoisuudesta johtuva melko ahdistavakin arki jälleen käynnistyy, haaveilulle olisi enemmänkin kuin suurta tilausta.
Olisiko sinulla antaa vinkkejä miten niihin voisi jälleen päästä käsiksi?