Postauksen kaikki kuvat on otettu vanhoista valokuvista, joten laatu on luonnollisesti sen mukainen. Tämä ensimmäinen kuva kertoo hyvin paljon lapsuuteni jouluista. Koko joulunajan kävin esiintymässä monessa eri paikassa poikkihuilulla joululauluja soittaen. Yleisönä oli milloin vanhuksia, milloin lapsia, milloin varusmiehiä, milloin aikuisia. Paikkoina sairaaloita, terveyskeskuksia, vanhainkoteja, varuskuntaa, aikuisten ja lasten joulujuhlia, kirkkoa, koulua, konserttisalia jne. Tässä kuvassa olen kymmenvuotias ja vasta vuoden soittanut poikkihuilua. Siihen aikaan huilunsoiton pystyi aloittamaan vasta 9 – 10 -vuotiaana, koska käsien pituus ei ennen sitä riittänyt. Nykyään on jo pitkään ollut mahdollisuus käyttää aluksi lyhyempää huilua/toisenlaista suukappaletta ja nykyinen ekaluokkalainen soitti huilua jo 6-vuotiaana.
Toinen asia mikä tästä kuvasta ja lapsuuteni jouluista nousee mieleen, ovat vaatteet. Rahaa ei ollut mitenkään yltäkylläisesti, mutta äiti piti huolen siitä, että minulla ja veljelläni oli aina jouluisin juhlavaatteet. Äiti teki vaatteita paljon myös itse sekä ommellen että neuloen. Hän puki meidät aina huolellisesti siisteihin ja sävy sävyyn yhdistettyihin vaatteisiin. Vaatteita ei kuitenkaan ollut paljoa ja siitäkin syystä juhlavaatteet toivat aina erityisen juhlan tunnun.
Muistan hyvin tämän punaruutuisen skottihameen isolla hameeseen kuuluvalla hakaneulalla sekä äitini neuloman valkoisen helmineulevillapaidan. Kaulassani minulla on äitini punaiset puuhelmet. Äiti tykkäsi aina laittaa myös hiukseni kauniisti ja ehkäpä huomaat tummien palmikoitujen hiusteni seassa punaisen pinnin. Tämän pohjalta pystyt varmasti ymmärtämään entistä paremmin, miksi lastenvaatteet ja ylipäätään lasten pukeminen arkeen ja juhlaan ja myös sävy sävyyn, on ollut minulle luonnollinen ja samalla myös tärkeä asia. Tässä valossa toivon myös aukeavan sen näkökulman, että vaatteita ei tarvitse olla paljoa eikä niihin tarvitse käyttää myöskään paljoa rahaa saadakseen kuitenkin yhdet juhlavaatteet ja riittävän määrän arkivaatteita.
Samalla tavoin kuin omat poikani nyt, oli veljeni ja minun joulujuhlavaatteille useita eri käyttökertoja yhden joulusesongin aikana. Koska veljelläni oli syntymäpäivä tammikuussa, pystyi juhlavaatteita käyttämään sinne asti. Luonnollisesti äitini neulomat villapaidat, liivit ja villatakit jäivät juhlasesongin jälkeen aivan arkiseen käyttöön koulussa ja päiväkodissa.
Ensimmäisenä joulunani olin vajaan kolmen kuukauden ikäinen. Sitä vietettiin isäni puolen mummolassa. Olen siltä puolelta sukua ensimmäinen lapsenlapsi. Tuosta isosta paketista paljastui punavalkoinen potta.
Yksivuotiaana vietin joulua kotona vanhempieni kanssa pukeutuneena sydänkuvioiseen liivimekkoon. Taustasta voinee päätellä jotakin retroajan lapsesta. 😉
Kaksivuotiaana vietimme joulua äitini puolen serkkujen luona. Kamera on taltioinut melko onnistuneesti joulupukkijännitykseni, jopa suorastaan pelon. Uusi kolmipyöräinen lienee hetkessä syrjäyttäneen edellisvuoden hitin eli mursun.
Joulunvietto jatkui vielä kummieni luona. Sain heiltä lahjaksi kummisetäni tekemän silityslaudan. Liekö kipinä silittämiseen saanut alkunsa jo tuolloin?!
Kokopunaisen ”alusasun” päällä on mielestäni suloinen, olisikohan tummansininen, henkseliolkainhame. Näyttää muuten joka vuosi olleen tonttulakki päässä ja ilmeisesti melko hyvin siinä pysyneenkin.
Punaista oli ylläni myös kolmevuotisjouluna, tällä kertaa samettisen mekon muodossa. Valkoinen helminauhakin on ollut ainakin hetken aikaa kaulassani vai liekö kyseessä edes sama vuosi. Joulupukki oli jälleen ainakin aluksi pelottava ja isosta paketista taisi paljastua ihan ensimmäiset sukset.
Rakkaus Marimekkoon on myös istutettu jo hyvin nuorella iällä. Näiden pallovaatteiden lisäksi minulla oli myös raitapaitoja, etenkin kelta- ja sinivalkoraitaisia t-paitoja kesäisin.
Lapsuuteni joulut olivat hyvin aktiivista ja tapahtumarikasta aikaa. Oli esikoulun joulujuhlat, eri harrastusten joulujuhlat sekä erilaisten kerhojen ja yhdistysten joulujuhlat, joissa lapset yleensä esiintyivät. Varsinainen kerhotoiminta saattoi siis olla suunnattu aikuisille, jotka sitten järjestivät joulujuhlat myös lapsille. Esityksissä käytettiin aina esiintymis- tai roolivaatteita. Voitte arvata, että noiltakin vuosilta on minuun jäänyt kipinää. Roolivaatteet vaan olivat niin ihania! Ilmeisesti äidit niitäkin ompelivat, sillä aina kaikille lapsille järjestyi vaatteet. Tänä päivänä se ei mielestäni enää ole yhtä helppoa. Toisaalta ei välttämättä ole enää edes olemassa samanlaisia aktiivisia kerhoja ja yhdistyksiä kuin ennen. En tiedä. Joka tapauksessa, jos koteihin ilmoitettiin, että esiintymistä varten tarvitaan valkoinen pitkähihainen paita ja valkoiset sukkahousut, niin sellaiset sitten hankittiin. Tonttupuvut tulivat päiväkodista ja uskonpa, että valkoiset keijuasut oli yhdistyksen puolesta tehty varta vasten meille esitystä varten. Aiempien vuosien vaatteita voitiin aina käyttää uudelleen. Löytyyköhän enää mistään noin kattavia roolivaatevarastoja kuin ennen oli?
Jokaisen joulujuhlan päätteeksi lapset saivat vähintäänkin joulupussit tai sitten ihan lahjapaketit. Joihinkin paikkoihin vietiin myös itse paketti ja tilalle sai sitten jonkun toisen tuoman. Se oli mukavaa. Sellainen tapa meillä taisi olla vielä ala-asteellakin luokan pikkujouluissa. Nykyään tuntuu, että monesta asiasta on tehty paljon mutkikkaampaa kuin ennen ja sen myötä monta iloa tuottavaa tapaa on jäänyt pois. Esimerkiksi koulut eivät saa enää kerätä rahaa. Itse olen kuitenkin luokassani halunnut toteuttaa joulukalneterin ja ostanut sitten omilla rahoillani siihen yllätykset. Tietävätköhän päättäjät sitä? No, se on toki oma valintani.
Esikouluvuoden joulukuviin on myös veljeni päässyt mukaan. Kuusen alla laulettiin joululauluja ja paketista paljastui jälleen uudet sukset. Ylläni on viininpunainen korkeakauluksinen ja pitkähihianen samettimekko. Tämänkin mekon muistan oikein hyvin. Äitini kiinnitti mekon rintaosaan papukaijakorun.
Siinä missä äitini neulo meille lapsille vaatteita, hän neuloi niitä myös Tiina-nukelleni ja ne olivat hyvin tyypillinen joululahja. Nukkeleikkejä leikimme ulkona yhdessä koko kortteliston lasten kanssa. En kyllä muista, että noihin aikoihin pojat olisivat olleet mukana nukkeleeikeissä. Sen sijaan kirkkistä, purkkista ja nurkkista leikittiin koko porukalla. Yksi parhaista ystävistäni oli poika ja hänen kanssaan kävimme esimerkiksi luistelemassa.
Koti koristeltiin aina jouluisaksi. Kuusi kannettiin sisälle vasta aattoaamuna ja koristeluperinteeseen kuului, että isä kiinnitti aina latvatähden. Tuota samaa perinnettä olen jakanut myös omassa perheessäni. Me lapset saimme muuten koristella kuusen ihan miten halusimme. Kuusi haettiin aika usein maalta, mutta joinakin vuosina se ostettiin torikauppiaalta. Muistan isän aina pitäneen kuusta kalliina ja sitä se varmasti olikin. Siitä huolimatta kuusi kuului jouluun ja joka joulu miellä kuusi oli.
Kuuseen askarreltiin koristeita koulussa ja tyttökerhossa, ehkäpä myös pyhäkoulussa ja kotona. Äiti leikkasi tonttujen kuvia ja kiinnitti seinille joulujulisteet. Lasten askartelut ja käsityöt pääsivät aina esille. Kynttilät paloivat. Äitini vaihtoi myös aina jouluksi erilliset jouluverhot ja -matot.
Mekoissa on se hyvä puoli, että toisinaan sama mekko voi sopia vielä seuraavanakin vuonna. Olen puhunut vain omasta vaatetuksestani, mutta kurkkaapa myös veljeni kuvia. Poikalapsetkin puettiin juhlaan. Liiviasut ja samettiset lappuhaalarit olivat suloisia. Tässä muutaman vuoden matkan varrella keltainen pöytä oli vaihtunut ruskeaan, samoin kuin vihreät sohvatkin. Hiukseni ovat alkaneet myös kasvaa polkkapituudesta pidemmiksi ja äiti on päässyt tekemään niihin lettejä ja kampauksia. Äitini meni aina töihin seitsemäksi ja moesti kouluaamusin nousin hieman aikaisemmin, että äiti ehti letittää hiukseni. Tykkäsin siitä.
Näissä kuvissa taidan olla kolmasluokkalainen eli yhdeksänvuotias. Tonttulakki taisi todellakin kuulua vahvasti jouluun, sillä se oli kyllä aina päässä. Kouluunkin se pyydettiin tuomaan ja sielläkin sitä käytettiin vähintäänkin pikkujoulupäivänä. Tuo pikkujoulupäivä oli yksi parhaista koulupäivistä, ellei jopa se kaikkein parhain. Kouluun sai tonttulakin lisäksi ottaa mukaan herkkuja. Pulpetit asetettiin puoliympyrään tai U-kirjaimen muotoon. Saimme keksiä itse esityksiä ja esittää niitä muille. Lauloimme joululauloja, keksimme pelejä ja visailuja, söimme riisipuuroa ja niitä herkkujamme.
Meillä kävi joka vuosi joulupukki ja tonttujen ja joulupukin uskoteltiin olevan olemassa. Ympäristöä tarkasti seuraavana ja herkkänä lapsena aavistin kuitenkin jossakin vaiheessa ihan itse, ettei niin ollut. En ainakaan muista, että sitä olisi kukaan suoraan kertonut saduksi enkä muista olleeni mitenkään pettynyt asian paljastuttua. Samalla aloin myös huomata, ettei esimerkiksi äidille ollut niin paljon lahjoja kuin muille ja aloinkin omilla vähäisillä rahoillani ostella ja paketoida äidilleni Tiimarista ostettuja tuikkukippoja ja muuta. Myöhemmin äitini on kertonut minulle, että oli alannut myös itse laittaa itselleen kuusen alle lahjoja, ettei minulle tulisi paha mieli. Hänkin oli siis huomannut herkkyyteni ja empatiani.
Tuona jouluna minulla oli ylläni punavalkoraidallinen vekkihame, valkoinen kauluspaita ja punainen helminauha.
Sitten alkoi huilunsoitto, aina ja kaikkialla. Vanhempani järjestivät lisää esiintymispaikkoja ja lopulta samaan pakettiin kuului myös pikkuveljeni. Hän lauloi. Ehkäpä eniten esittämämme joululaulu oli Heinillä härkien kaukalon. Minä soitin sen säveliä tuosta ikivanhansta laulukirjasta koukeroisin nuotein ja veljeni lauloi. Tästä skottihameasusta kera äitini tekemän helmineuleen kerroin jo postauksen alussa. Äitini neuloi myös veljelleni liivin ja solmion sävy sävyyn Marimekon Jokapoika-paidan kanssa.
Jouluaattoaamuista en muista oikeastaan muuta kuin jännityksen ja joulutunnelman. Siinä missä lapsuuden kesinäkin oli aina lämmin ja shortsisää, oli myös jouluisin aina joulu, se ainoa oikea ja paras joulu. Lounasaikaan menimme aina isän työpaikalle jouluaterialle. Siellä oli muitakin työntekijöitä perheineen pitkien pöytien ääressä. Sieltä siirryimme kotiin ja äiti alkoi vähitellen valmistaa kodin jouluateriaa. Katsoimme joka joulu veljeni kanssa televisiosta Disneyn Samu Sirkan joulutervehdyksen. Meillä ei silloin ollut videoita, joten jos mieli jotakin katsoa, oli istuttava TV:n ääressä juuri oikealla hetkellä. Tykkäsin jo lapsena jouluruuasta. Erityisesti lanttulaatikko oli suosikkini. Graavilohesta tykkäsin myös. En ollut vielä silloin kalalle allerginen. Joulupukki tuli joka joulu samaan aikaan.
Useimmiten olimme jouluaattona kotona oman nelihenkisen perheemme kesken. Muutamana jouluna muistan mummon eli äitini äidin olleen meillä. Äidilläni on monta sisarusta, joten mummo oli eri perheissä eri jouluna ja siksi vain muutaman kerran yhdessä perheessä.
Äiti leipoi jouluksi piparkakkuja, torttuja, kuivakakkuja ja pullapoikia. Saimme myös koristella yhdessä äidin kanssa piparkakkutalon, joka syötiin uutena vuotena.
Lelukuvastoja selattiin kuin aarrekirjoja, mutta vain harvat toiveet toteutuivat ja hyvä niin. Eniten toivoin Barbeja – tai paremminkin Daysejä – ja niiden tarvikkeita. Kummisetäni nikkaroi minulle hyllyn barbitaloksi sekä muutamia huonekaluja. Tokaluokan lopuksi äitini osti minulle kauan haaveilemani rottinkikaluston barbitaloon. Muuten käytimme kekseliäisyyttä ja teimme itse monia tarvikkeita. Veljeni toivoi Playmobilejä ja Legoja. Muistan yhä sekä toteutuneet että toteutumatta jääneet toiveet ja muutamat onnistuneet yllätyslahjat. Mieleeni on jäänyt muunmuassa kaunis puinen ja soiva korulipas, jollaista en osannut edes toivoa. Se on minulla käytössä vielä tänäkin päivänä. Muistan äidin kertoneen, miten haasteellista sen paketointi oli, koska lipas lähti aina hyvin herkästi soimaan. Siitä huolimatta yllätys säilyi loppuun asti salassa!
Keksin myös aina, missä äitini säilytti jo paketoituja lahjoja ja vaikka olinkin hyvin kiltti ja tottelevainen, oli lempipuuhaani joulun alla käydä tunnustelemassa paketteja ja arvailemassa, mitä niissä voisi olla. Se ei suinkaan pilannut yllätyksiä, vaan ennemminkin toi lisää sopivaa jännitystä jouluun. Mieheni sanoo vieläkin, että hänen on paketoitava minun lahjani aina visusti salassa ja piilossa, koska arvaan heti paketin muodosta mitä siellä voisi olla. En toki enää etukäteen käy tunnustelemassa lahjoja, mutta ennen avaamista sen teen. Se on yksi parhaista joulujutuista. Parasta siinä on se, että jännitys pitkittyy. Silloin kun vielä asuimme mieheni kanssa kahdestaan, avasimme lahjat vasta puoliltaöin. Se oli aivan parasta. Vielä nykyäänkin saatan jättää omat lahjani odottamaan aikaa, jolloin lapset ovat avanneet lahjansa ja menneet nukkumaan. Isommiksi kasvettuaan lapset ovat tosin huomanneet tämän tapani ja toivoneet, että avaan lahjat jo aikaisemmin, että hekin näkevät mitä niissä on. Saattaapa olla, että muutamalle pojalle on periytynyt samanlainen lahja-ajattelutapa kuin minulla on. Lahja-ajatuksistani olen puhunut ainakin täällä ja täällä.
Näissä kuvissa olen jo kuudesluokkalainen eli nallekarhunpojan ikäinen. Tykkäsin jo tuolloin järjestää lahjat kuusen alla. Pääsihän siinä vielä ihan luvan kanssa tunnustelemaan ja tutkailemaan paketteja ja sitä, mikä oli kenellekin. Nämä kuvat ovat kertyneet todistusaineeksi tuosta yhdestä lempipuuhastani. Ja voi että miten ne paketit siellä kuusen alla kuumottivatkaan! Niitä oli pakko käydä vähän väliä katselemassa. Ei ehkä enää tunnustelemassa, mutta katsomassa. Nyt kun eilen illalla laitoin meidän perheen lahjat valmiiksi kuusen alle, huomaan myös tästä perheestä löytyvän yhden hengenheimolaisen, joka tuon tuostakin käy kuusen alla olevaa lahjamerta tarkastelemassa ja pohtimassa, mikä paketti avataan etukäteen. Keskustelua ja pohdintaa herättää myös tapani paketoida lahjat ryhmittäin samalla tavalla. Se kyllä selkeyttää ratkaisevasti tätä lahjatouhua ja samalla silmä lepää siinä selkeydessä.
Eilen iltapäivällä, kun pikkupojat vielä paketoivat lahjoja veljilleen ja meille vanhemmille, mieheni sanoi minulle olevansa iloinen siitä, että olen opettanut pojat huomioimaan näissä lahja-asioissa muut. Varmasti se on niinkin ja toki minun on ollut siihen helppo opettaa, koska se on ollut minulle niin luontevaa, toisin kuin esimerkiksi miehelleni. Toisaalta ajattelen myös niin, että lahjojen antaminen syntyy sydämessä eikä se kaikille koskaan kehuty luontevaksi tavaksi. Miehelleni vaikkapa on paljon luontevampaa antaa ”lahjojaan” jokapäiväisessä arjessa tuoden minulle aamu- ja päiväkahvin, hieromalla jalkoja tai hartioita jne. Se on myös suurta lahjaa ja sellainenkin lahjan antaminen kumpuaa sydämestä. Itselläni ei tuollaista toisten palvelun lahjaa ole, vaikka sitä päivittäin teenkin, koska se kuuluu minun rooliini äitinä ja vaimona. Samasta syystä miehenikin ostaa minulle sen joululahjan, koska tietää sen olevan minulle tärkeää, vaikkei hänelle niin olisikaan.
Tässä kuvassa olen jo 22-vuotias ja mennyt syksyllä kihloihin nykyisen mieheni kanssa. Kuva liittyy myös lapsuuteni jouluperinteisiin. Joulupäivän aamuna menin monesti äitini kanssa joulukirkkoon. Sen jälkeen lähdimme koko perheen voimin isäni enon luo maalle, isäni syntymäkotiin. Tuonne kokoontuivat isäni äidin puolen sisarukset ja heidän lapsensa, osa jo perheineen.
Muistan miten ollessani kahdeksanvuotias, isäni oli leikannut paikallisesta sanomalehdestä sarjakuvamuotoon kirjoitetun jouluevankeliumin ja liimannut sen minulle vihkoon. Tehtävänäni oli lukea se joulupäivänä suvun kokoontumisessa ja voi että miten minua jännitti!
Maalla oli tapana lukea jouluevankeliumi ja laulaa jouluvirsiä. Sitten syötiin jouluruokia ja jos lumitilanne vain salli, päästiin aivan oikealle rekiajelulle! Kohokohtana oli myös vuotta nuoremman serkkuni tapaaminen. Menimme usein talon yläkertaan juttelemaan tai sitten lähdimme ulos kävelemään ja juttelemaan. Olimme kasvaneet pienestä pitäen yhteen. Kuljin isäni mukana monesti viikonloppuisin maalle, kun isä meni metsästämään. Sain silloin olla paljon serkkuni kanssa, samoin loma-aikoihin.
Isäni enon kuoltua vanhempani ostivat perikunnalta tämän isäni (ja äitinsä eli poikien isomumman) synnyinkodin ja remontoivat sen heidän kodikseen. Sen myötä he myivät kaupunkikotinsa ja muuttivat pysyvästi maalle. Joulu maalla -postauksesta voit lukea tuosta enemmän.
Varmaankin vielä unohdin jotakin, mitä olin ajatellut alunperin kertoa, mutta johonkin tämä pitkäksi venynyt postaus on lopetettava. Tietokone alkoi kaiken lisäksi takuta ja teki postauksen kirjoittamisesta entistä hitaampaa ja haastavampaa, mutta halusin kuitenkin saada sen tehtyä.
Olisi mukava saada sinulta joululahjaksi yksi (tai useampikin) muisto lapsuutesi jouluista. Tulisin iloiseksi, jos kertoisit sen kommenteissa. Näkyviin ei edelleenkään tule kuin valitsemasi nimimerkki. Sähköpostiosoitteesi näkyy ainoastaan minulle, ei muille lukijoille.
Kiitos, kun tänäkin vuonna kuljit kanssani jouluun!
Rauhallista, iloista ja siunattua joulua sinulle ja perheellesi!
Saakoon joulun todellinen sanoma tänäkin vuonna syntyä sydämiimme!