Miksi tästä nyt sitten halusin kirjoittaa? Siksi, että tiedän itsekin, miten vaikeaa on ottaa apua vastaan. Miten vaikeaa on laskea joku kotiinsa, joka onkin sotkuinen (koska tarvitsisi nimenomaan sitä siivousapua) tai josta puuttuu tarjottavat (koska ei ole päässyt kauppaan tai pystynyt leipomaan). Miten sitä huomaakaan suusta tulevan sanat, että ei tarvitse, kyllä me pärjäämme. Se on vain niin paljon helpompaa kuin se, että kyllä kiitos, siitä olisi kyllä tosi paljon apua.
Esikoisen lähtiessä rippileirille, jouduin leikkaukseen, jonka seurauksena minulle määrättiin kahdeksi viikoksi nostokielto. Kuopus oli silloin vauva ja imetin vielä häntä. Äitini pystyi tulemaan meille avuksi nostelemaan vauvaa ja auttamaan muutenkin arjessa. En tiedä miten olisin ilman hänen apuaan pärjännyt. Rippijuhlat lähestyivät ja kaikki meistä tiedämme mitä ne vaativat: siivoamista, leipomista, kattamista, vaatetusta jne. Isossa perheessä tuota kaikkea vielä vähän enemmän. En milloinkaan unohda silloin saamiani avuntajouksia. Vieläkin liikutun niitä ajatellessani. Miten ystäväni laittoi viestin ja sanoi, että voi tulla tekemään ihan mitä tahansa auttaakseen. Parasta tuossa oli se, että tiesin hänen ihan oikeasti sitä tarkoittavan. Ja miten toinen ystäväni ihan oikeasti pesi meillä vessoja! Ihmisestä kyllä pystyy kuulemaan sanooko hän jotain lämpimikseen vai sydämestään sitä tarkoittaen. Tiedän, että minun(kaan) ei ole ollut helppo ottaa apua vastaan, mutta elämä on vetänyt joitakin kertoja sellaiseen tilaan, että avun vastaanottaminen sukulaiselta tai ystävältä on ollut ainoa vaihtoehto. Silloin jos koska ihminen on pienellä paikalla.
Kiitollinen-postaus vuoden takaa kertoo jotakin siitä, miten silloinkin sain olla vastaanottajan roolissa. Nämä asiat eivät unohdu milloinkaan ja sydämestäni toivon, että tulee tilanteita, joissa voin itse olla jollekin avuksi ja joissa toinen osapuoli pystyy ja haluaa ottaa avun vastaan, vaikkei siihen luonnostaan pystyisikään. Olen saanut jo useamman kerran elää todeksi sen, että meitä kannetaan ja meistä pidetään huolta, vaikka emme itse ymmärtäisikään pyytää tai vastaanottaa apua.
Tänä jouluna – aivan kuten viime vuonnakin – sydämeni on erityisesti yksinäisten luona. Pesonenkin oli yksin ja hänen ystävänsä kutsuivat häntä omien perheidensä joulujuhliin, koska heistä tuntui kurjalta Pesosen yksinäisyys. Pesosta tosin itseään lohdutti suuresti, että hänellä oli Viiru, puhuva kissa, joskin ihmiset pitivät kissalleen puhuvaa Pesosta hieman höpsönä. Pesonen kieltäytyi kutsuista kerta toisensa jälkeen, mutta silmin nähden ilahtui, kun joulusta tulikin ystävällisen juhlan lisäksi myös ystävien juhla. Valitettavasti koronatilanne estää tänäkin vuonna monta ystävien juhlaa, mutta voisiko se silti olla ystävällinen juhla. Miten meistä itse kukin voisi olla toteuttamassa tuota ystävällisyyttä ja ystävällistä joulua? Mikä tai millainen olisi sinun paras joulusi ikinä?
Eräänä jouluna, kun meidän perheessä sairastettiin ja jouduin sairaalaan kauden kuukauden ikäisen kuopuksen kanssa, vaihtoi moni asia tärkeysjärjestyksessä paikkaansa. Kun lopulta kotiuduimme juuri aatoksi, ei lahjavuorilla, pölykoirilla tai notkuvilla ruokapöydillä ollut mitään merkitystä. Merkitystä oli sillä, että sait jakaa nuo hetket läheisiesi kanssa ja että sinulla ylipäätään oli läheisiä, joiden kanssa nuo hetket viettää. Joulu tuli silti, koska oikea joulu asuu sydämessä, ei ulkoisissa olosuhteissa. Joulu saavuttaa siis myös yksinäisen sydämen, jos ihminen itse vain antaa joululle luvan tulla. Silloin ei tarvitse enää koskaan olla yksin, kun seimen lapsi saa muuttaa elämäsi. Parasta toki on, jos tuon kaiken saa olla jakamassa jonkun toisen kanssa. Sellaisia me ihmiset olemme.