Viime sunnuntaina, isänpäivänä, luonto lähestulkoon loisti kauneuttaan. Vai mitä mieltä olet esimerkiksi näistä kuurankukista? Ulkona oli paitsi raikas pakkassää, niin myös kirkas auringonpaiste. Tämä kaikki marraskuussa! Kuurankukat olivat levittäytyneet niityille ja teiden varsille.
Samalla tavalla kuin eräänä äitienpäivänä, syntyi sään innoittamana inspiraatio tämän isänpäivän aamuna. Nykyään enää melko harvoin pyydän isoja poikia mukaan kuvauksiin, mutta tällä kertaa sitä toivoin. Tiedän, ettei me enää kovin pitkään elellä arkeamme kaikki seitsemän saman katon alla (kaksi vuotta jo oltiin kuuden hengen perheenä), joten siitäkin syystä koin tämän erityisenä mahdollisuutena saada isä ja kaikki viisi poikaa samaan kuvaan. Alunperin olin ajatellut kuvata pelkkiä pikkupoikia kuuran peittämällä niityllä, mutta nyt kun tämä kaunis sää ajoittui juuri isänpäivään, sainkin uuden ajatuksen.
Siinä he nyt ovat: Elämäni miehet. Vasemmalla toiseksi vanhin eli 18-vuotias abiturienttimme vieressään 10-vuotias jääkarhunpoikanen. Seuraavaksi 21-vuotias esikoisemme ja hänen vieressään 12-vuotias nallekarhunpoikanen. Viimeisenä parivaljakkona mieheni, joka sai viettää ensimmäistä isänpäiväänsä marraskuussa vuonna 2000, jolloin esikoinen oli vasta vajaan kahden kuukauden ikäinen, ja pupujussinpoikanen, kuopus seitsemän vuotta. Tänä vuonna oli siis mieheni 22. isänpäivä.
Etsiessämme sopivaa kuuran peittämää niittyä, ehtivät pikkupojat jo kipittää tälle sillalle. Kun huomasin sinne aivan luonnostaan syntyneen miehistörivistön, päädyin ottamaan myös muutaman siltakuvan.
Tätä poikaporukkaa on yleensä helppo kuvata. Sekä kuvaajan että kuvattavien puolesta salaisuus on siinä, että kuvaaja antaa lyhyet ohjeet minne mennään ja miten ollaan. Jos toimii ohjeiden mukaan, kaikki sujuu tosi nopeasti. Jos on jotakin korjattavaa tai muutettavaa (kuten tässä kuopuksen huivi oli mennyt huonosti), muut pysyvät korjauksen ajan paikoillaan, jolloin päästään heti sujuvasti jatkamaan. Pojat ovat oppineet myös tosi hyvin lukemaan ajatuksiani ja tietävätkin jo aikalailla yhdestä sanasta tai jopa pelkästä eleestä, mitä tarkoitan.
Tämän kirpeän sään seurauksena – ja toki myös kuvausajatukseni vuoksi – puettiin ylle ensimmäistä kertaa tänä syksynä duffelit. Voisin varmaankin sanoa, että duffelit ovat mielestäni ehkäpä kaikkein ihanin yksittäinen vaatekappale poikien garderobissa. Tässä postauksessa olen esitellyt tarkemmin meidän poikien duffeleita. Kaikki eivät ehkä kuitenkaan ajattele samalla tavalla, sillä tälläkin hetkellä minulla on myynnissä paikallisella Facebook-kirppiksellä kaksi meidän pojille pieneksi jäänyttä duffelitakkia eivätkä ne tunnu liikkuvan minnekään.
Jos olet seurannut blogiani jo pidempään, huomaat, että samat vaatteet ja asusteet toistuvat meillä vuodesta toiseen. En siis todellakaan osta joka sesongiksi kaikille – tai välttämättä kenellekään – uusia vaatteita. Veljet perivät klassikkovaatteet toinen toiseltaan ja usein olen ostanut seuraavaa kokoa jo valmiiksi jemmaan vaikkapa alennusmyynneistä. Pikkupoikien yllä olevat villa-asusteet ovat takuulla ainakin 15 vuoden takaa olevat Benettonin pipot ja huivit. Niitäkin olen tarvittaessa täydentänyt isommilla koilla tai uusilla aiempien kanssa yhteensopivilla väreillä. Vähitellen alkaa kuitenkin olla se tilanne, että etenkin pipot alkavat jäädä pieniksi enkä ole oikein löytänyt tilalle korvaavia.
Tätä alkavaa talvisesonkia ajatellen jouduimme itse asiassa tekemään mielestäni jopa poikkeuksellisen vähän hankintoja. Jos vain saan aikaiseksi ja teitä kiinnostaa, niin voisin tehdä aiheesta vielä erillisen postauksen.
Niin sanottuja kaupunkivaatteita ajatellen täydensimme poikien ”varusteita” kaupunkinkengillä eli loistaviksi todetuilla Jacsonin tummanruskeilla talvinilkkureilla. Nallekarhun nilkkurit ovat aivan uudet, sillä meiltä puuttui kokonaan koko 42. Esikoiselle lupasimme ostaa syntymäpäivälahjaksi uudet kengät ja tilasimmekin hänelle kyseiset nilkkurit koossa 44. Kävi kuitenkin niin, että meillä jo valmiiksi olleet koon 43 kengät olivatkin hänelle vielä sopivat. Niinpä toiseksi vanhin poika jäi vielä ilman nilkkureita, koska hän olisi tarvinnut saman koon. Koska nallekarhun jalka on jo nyt 12-vuotiaana kokoa 42, päätimme jättää nuo 44 koon kengät suosista odottamaan hänen jalkansa kasvua. Jääkarhupojalla on samat nilkkurit veljiensä vanhoina koossa 38 ja kuopuksella puolestaan jo kahdella veljellä ennen häntä käytössä olleet iki-ihanat Bundgaardin ”karvakengät”.
(PS. Itselläni on käytössä nuo täysin samat nilkkurit kuin pojilla. Tilasin niistä nyt yhden koon pienemmät, koska karva on mielestäni hieman painunut ja kengät tuntuvat aavistuksen isoilta jalkaan.)
Jos olen rehellinen, niin äitien- ja isänpäivät eivät ole minun juttuni. Se voi kuulostaa jonkun mielestä jopa loukkaavalta. Tottakai arvostan äitien ja isien työtä ja tehtävää jokaisena päivänä, mutta itse koen ehkä jotenkin vaivautuneisuutta – ainakin omalla kohdallani – sen korostamisesta. Pidän päiviä jotenkin teennäisinä ja vuosi vuodelta yhä kaupallisempina ja suorituskeskeisempinä. Päiviä, jolloin ikään kuin pitäisi toimia tietyllä tavalla. Ehkä tällaisesta ei saisi edes kirjoittaa ja latistaa tunnelmaa ja noiden päivien merkitystä ja arvoa.
Tämä ei kuitenkaan – eikä suinkaan – tarkoita sitä, etteikö meillä vietettäisi kyseisiä päiviä. Parasta niissä on se lasten onni ja ilo, kun he saavat aamulla kantaa itse valmistamansa aamupalan äidilleen tai isälleen vuoteeseen ja ennen kaikkea silmät sädehtien jännittyneenä odottaa, mitä heidän itsensä paketoimasta lahjasta paljastuukaan ja mitä hänen omin kätösinsä valmistamasta kortista pidetään. Lapsi tuskin malttaa olla paljastamatta tuota koko viikon piilossa säilytettyä lahjaa ja korttia ennen kuin sen avaaja ehtii saada sitä edes tarkemmin näkyviin. Ja voi sitä suupieliin syntynyttä suurta hymyä, kun isä tai äiti kehuu maasta taivaaseen lapsen tekemää askartelua ja/tai käsityötä ja ottaa kainaloon köllöttelemään.
Koska meidän lapset yhtä lukuunottamatta ovat syntyneet syksyllä, on meillä useana vuonna nimenomaan isänpäivän aikoihin ollut talossa pieni vauva. Muistan, miten jääkarhunpoikanen oli vasta hädin tuskin kolme viikkoa vanha, kun jo koitti isänpäivä. Minulla ei ollut tuolloin mitään realistisia rahkeita ryhtyä leipomaan kakkua tai edes lähtemään kauppaan sitä ostamaan. Niinpä muistan, miten silmät puoliummessa vauva kainalossa ja kolme muuta lasta siinä ympärillä, laitoin lapset koristelemaan valmiita muffineja. Ne saivat kelvata kakuksi ja niinhän ne hyvin kelpasivatkin. Muistan miten tuolloin ajattelin, että tässä ei ole mitään järkeä. Pelkkää suorittamista, koska näin kuuluu tehdä. Onneksi mieheni ei ole koskaan ollut muistamisten ja lahjojen suhteen vaativa, päinvastoin. Vaikken tuon tarkemmin muista tuota hetkeä, niin lopputulema on se, että aika usein sen jälkeen, mies on jopa itse leiponut kakun isänpäiväksi. Vaikka itse ajattelenkin näistä päivistä näin, niin en ole silti koskaan halunnut riistää lasten iloa ja onnea noista päivistä. Näin lapsen oikeuksien päivänä voikin sanoa, että lapsella on mm. oikeus isään ja äitiin.
Mitähän ajatuksia nämä mietteeni sinussa herättävät?
Varmaankaan en osannut itseäni näissä niin kovin hyvin ilmaista tällä kertaa. Aloitin tämän postauksen kirjoittamista jo isänpäivänä eli viime sunnuntaina, mutta sitten maanantaina kuopus sairastui ja viikko onkin mennyt sairastupaa ylläpitäessä ja näin loppuviikosta mukaan liittyi vielä kaksi muutakin veljeä.
Ehkäpä aivan pian saadaan lunta. Ikään kuin nenäni sen jo haistaisi.