Syntymäpäiväni lisäksi syyskuun merkitykselliset päivät ovat vuosien saatossa lisääntyneet. Kihlapäivämme on kuudes syyskuuta, josta tuli myöhemmin myös toisen poikamme kastepäivä ja se on myös mieheni edesmenneen mummun syntymäpäivä. Olimme mieheni kanssa yhdessä sopineet kihlautumispäiväksemme tuon 6.9.96. Sormukset oli hankittu jo kesällä kotikaupungistamme ja tuleva sulhanen oli pyytänyt aikeilleen myös hyväksynnän isältäni. Saavuttuani tuona perjantai-iltapäivänä junalla Helsinkiin, oli silloinen poikaystäväni asemalla vastassa kera auringonkukkakimpun. Minulle auringonkukat symbolisoivatkin juuri tuota merkityksellistä syyskuun alun päivää.
Sittemmin esikoisemme syntyi syyskuun puolivälin paikkeilla ja luonnollisesti syyskuu sai lisää merkityksiä. Lisäksi hänen kaikki kolme kummitätiään ovat syntyneet syyskuussa. Tuo syksy, jolloin esikoinen syntyi, oli täysin poikkeuksellinen, muttei siinä mielessä kuin ajattelisi. SInä vuonna syksy ensimmäistä kertaa elämässäni lipui minulta täysin ohi. Rehellisesti sanottuna oli vaikea tietää edes päivää, puhumattakaan kuukaudesta tai vuodenajasta. Kuljin kuin jossakin usvassa sairaalan ja kodin väliä. En muistanut syödä, en tiedä nukuinko vai en. Esikoisen ensimmäinen elinkuukausi vietettiin vastasyntyneiden teho-osastolla. Yksi raastavimmista asioista oli se, että sinne ei saanut jäädä yöksi, vaan oma vastasyntynyt vauva piti jättää sinne yöksi ja lähteä itse rintapumppuineen tyhjään kotiin. Kuinka monesti mietinkään, että miksi ihmisiä ei lainkaan valmisteta sellaisiin tilanteisiin, että kaikki ei menekään oppikirjojen mukaan. Toki ymmärrän, että pelkoa ei haluta kenellekään lietsoa, mutta toisinaan realiteettikin tuo turvaa.
Vaikka tuo syksy meni sumussa kulkien, olen tallentanut mieleni sopukoihin jokaisen välittävän kirjeen, puhelun, viestin, ruokalähetyksen, onnittelukortin ja rohkean koputuksen oveen sekä kohtaamisen. Ei ollut helppoa noilla kohtaajillakaan. Tuskin heitäkään oli tällaiseen tilanteeseen ennalta valmisteltu. Näistä esikoisen syntymään liittyvistä tuntemuksista on jäänyt ainainen pala syksyjeni tunnelmiin. Ehkäpä se alkaa jo tuolta elokuun lopusta, kun alan kokea kesän loppumisen haikeutta. Pieni suru on aina läsnä jokaisessa syksyssä, vaikkakin onneksi ilo vie voiton.
Ihanaa syyskuun alkua <3
Uskon voivani sanoa, että tiedän mitä olet kokenut ja tiedän sen tuskan minkä olet joutunut läpi käymään <3 Meilläkin yhteinen matka alkoi keskolasta ja kotiutumisen jälkeen päädyimme vielä uudestaan teholle. En ikinä unohda lääkärin sanoja ”kaiken teemme ja kaikki lääkärit on hälytetty mutta emme voi luvata vauvan selviävän huomiseen” Vauva selvisi mutta äidin psyyke huonommin ja ikiaikainen arpi tästä koettelemuksesta jäi ja oman leimansa tämä on jouluunkin jättänyt. Kuten sanoit kukaan tai mikään ei tämmöiseen valmistanut. Missään ei kerrottu mitä on äitiys, jos kaikki ei mene oppikirjan mukaan. Mutta halaus sinulle, hienosti olet selvinnyt ja elämä osoittanut, että kaikesta selviää <3
Syyskuuta itse pidän vielä kesänä. Osa päivistä on lämpöisiä ja lehdet puissa vielä vihreitä. Pihallakin kukat kukkivat. Iltaisin tulee poltettua kynttilöitä ja teeksi valikoituu joku mausteinen versio. Ja viikonloppuisin uunissa kypsyvät erilaiset pataruoat. Itse en ikinä kuitenkaan ole päässyt siihen syksy hyggeilyyn mukaan. En voi sanoa inhoavani syksyä mutta en myöskään ole syksy ihminen.
Halauksia sinulle <3
Ps. Sorry typot, kirjoitan puhelimella
Kiitos kun jaoit kokemuksesi. Kyynel silmäkulmassa sitä luin. <3 Todellakin paistaa läpi se, että tiedät mistä puhuin. Todella rankkaa ollut myös teillä. Meillä yhdenkään lapsen kohdalla ei ollut kyse keskosuudesta, vaikka teholle joutuivatkin. Ovat siis olleet siellä yhtä lukuunottamatta, mutta se yksinkin joutui sitten muusta syystä lisätutkimuksiin ja myöhemmin myös yliopistolliseen sairaalaan tutkimus- ja seurantakäynneille. Itsellenikin on syöpynyt sanasta sanaan muutamat lääkärien ja hoitajien sanat. Miten kiitollinen sitä saakaan olla, kun asiat lopulta menivät hyvin. Ja tuo mitä puhuit äidin ikiaikaisesta arjesta ja myös siitä akuutista henkisestä voinnista, jää valitettavan usein täysin sivuseikaksi ja mielestäni se on yksi asia, missä olisi parantamisen varaa. Vaikka lapsi on toki silloin se tärkein, mutta äiti kuitenkin kuuluu osana tuota kokonaisuutta ja tarvitsisi myös tukea, lempeää sellaista. Voi, voi, niin paljon voisin tuolta kertoa, vaikka olen aktiivisesti yrittänyt niitä kokemuksia myös unohtaa.
Syksy onkin vuodenaikana varmaan sellainen, joka jakaa mielipiteitä. Kuten itsekin sanoin, niin siihen liittyy aina myös sellainen haikeus, luopuminen, surukin, että sen perusteella ei ehkä voisi sitä kovin suosikiksi kutsua. Näen kuitenkin syksyssä myös paljon kauneutta ja sen tuoma tunnelma on mieleeni.
Halauksia myös sinulle ja kynttilän valoa&tunnelmaa. <3