"Ekaluokkalaisen lapsen muotokuva"
“Mikä ja kuka on seitsemän vuoden ikäinen lapsi? Hän on varreltansa vielä vähäinen, hento ja suurisilmäinen. Hän saattaa olla hieman pöllämystyneen näköinen kuin munasta kuoriutunut linnunpoika. Joku on ikäisekseen hyvin reipas ja ponteva, toinen arka ja pelokas. Yksi osaa lukea ja laskea, toinen on vielä täysin leikkien maailmassa eikä jaksa kiinnostua pitkäksi aikaa mistään, mitä pitäisi opetella. Joku rakastaa näpertelyä ja askartelua, toinen inhoaa sitä. Liima tahraa kädet ja vaatteet, eivätkä sakset tahdo millään totella käyttäjäänsä.
Ekaluokkalainen on viaton ja lapsellinen, ja niin on hyvä. Hymyillessä näkyy “kouluportti”, yläleuasta puuttuvien hampaiden muodostama aukko.
Hellyttävä pakkaus kaiken kaikkiaan.” (Sinkkonen 2011, 26.)
Luokanopettaja, lastenkirjailija ja rehtorin poika Timo Parvela sekä lastenpsykiatrian erikoislääkäri, tietokirjailija ja opettajattaren poika Jari Sinkkonen ovat jo kymmenen vuotta sitten (2011) kirjoittaneet yhdessä kirjan Kouluun! Ekaluokkalaisen vanhemmille. Vaikka ekaluokkalaiset ovat minulle kovin tuttuja, niin nyt kun kuopus aloittaa koulutaipaleensa, päätin lukea tämän kirjan uudelleen. Vaikka moni asia onkin koulussa näiden kymmenen vuoden aikana muuttunut, niin lapset ovat kuitenkin aivan samoja lapsia kuin aikaisemminkin ja he opettelevat aivan samoja asioita kuin kautta vuosien. Koulukin on pohjimmiltaan sama kuin vuosia sitten. Siellä on opettaja, luokkakaverit, välitunnit ja läksyt. Siellä opitaan monenlaisia asioita. Ekaluokkalaiset saavat aloittaa tärkeän kivijalan rakentamisen pohjaksi elinikäiselle oppimiselleen.
Monesti meitä alakoulun opettajia syytetään siitä, että saadaan ekaluokkansa aloittavien lasten into koulunkäyntiä kohtaan sammumaan. Sinkkonen kuitenkin selittää, mistä oikeasti on kyse otsikon “Kuvitelmien maailmasta realiteettiin” -alla:
“Kouluun mentyä heistä (lapsista) tulee jotenkin varovaisempia ja arkisempia (verrattuna päiväkotiaikaan). On väitetty, että tuo muutos on koulun syytä, ja että koulu tappaa lapsen luovuuden. Vika ei ole koulussa, vaan siinä, että lapsi siirtyy uuteen psyykkiseen kehitysvaiheeseen. Sieltäkin löytyy paljon luovuutta, mutta se vain muuttaa muotoaan.”
“Suomessa koulunaloitusikä on täydellisesti kohdallaan. Tässä voi hyvinkin olla osasyy siihen, että koululaisemme menestyvät kansainvälisissä mittelöissä. Heitä ei rasiteta liian varhain läksyillä eikä heitä vaadita keskittymään, kun he eivät ole siihen valmiita. Latenssi-iän eli keskilapsuuden alkaessa lapsen keskushermosto on kypsynyt riittävästi, ja hän on valmis ottamaan vastaan opetusta uudelta aikuiselta.” (Sinkkonen 2011, 28.)
Millaisia neuvoja sitten antaisin ekaluokkalaisen vanhemmalle?
Ole kiinnostunut lapsestasi ja lapsesi koulunkäynnistä. Kysy pieniä arkisia koulupäivään liittyviä kysymyksiä, kuten mitä tänään oli ruokana ja mitä teitte välitunnilla. Älä kuitenkaan ala päivittäin tenttaamaan lastasi ja vaatimaan yksityiskohtaista selvitystä päivän kulusta. Lapsesi on varmasti aluksi hyvin väsynyt koulupäivien jälkeen. Hän on astunut itselleen täysin uuteen ja vieraaseen maailmaan, jossa on paljon uusia ihmisiä, toimintatapoja ja sääntöjä. Hän on joutunut keskittymään ja kuuntelemaan tarkasti imeäkseen itseensä nuo kaikki uudet asiat. On hyvä ymmärtää myös sitä, jos lapsi ei olekaan kovin puheliaalla tuulella ja jaksa kertoa päivästään.
Yritä pitää kiinni kodin rutiineista ja aikatauluista. Ole lapsen saatavilla. Osa lapsista saattaa yhtäkkiä innostua kertomaan uusista kokemuksistaan. Jos huomaat, että lapsesi mieltä painaa jokin, niin käytä Sinkkosen “onkimista” (kirjassa s. 96 – 98). Kun ensimmäisen kerran luin tästä “ongelle menosta” huomasin itse sitä jo vuosien ajan tehneeni. Itselleni paras paikka käydä ongella on automatkat yhden lapsen kanssa. Ne liittyvät yleensä harrastuskuskauksiin. Taisin keksiä tuon tavan käyttämisen noilla “kuskikeikoilla” silloin, kun olin päivät kotona kolmen nuorimman kanssa. Lähdin aina vapaaehtoisesti kuskaamaan isompia poikia iltaisin harrastuksiin. Hyvin nopeasti pojatkin oppivat siihen, että siellä voi rauhassa jutella ja kertoa kuulumisistaan. Yhä tänäkin päivänä meillä on voimassa tuo kirjoittamaton sääntö, että jos istuu mun kanssa autossa, ei ole lupa räplätä puhelinta. Tuo autohetki oli keskeytymätöntä ja jakamatonta aikaa vain yhdelle lapselle ja hänen asioilleen.
Entäpä jos lapsi kertoo jotakin ikävää tapahtuneen koulussa? Kuuntele häntä pysyen itse rauhallisena. Älä provosoi äläkä provosoidu. Lapsesi puhuu varmasti totta, mutta iälleen tyypillisesti katsoo asiaa egosentrisestä näkökulmasta. Hän on myös saattanut irrottaa asian varsinaisesta asiayhteydestä tai ei tiedä koko totuutta. Timo Parvela kuvaa hyvin tätä asiaa kertomalla koulupäivän tapahtumat erikseen pikkuoppilaan ja sitten opettajan näkökulmasta. Vanhempi, joka kuulee vain lapsensa näkökulman, tarttuu helposti luuriin tai Wilma-viestiin ja hyökkää kiukkuisena opettajan kimppuun. Asiat on aina hyvä selvittää ja ne myös pitää selvittää, ehdottomasti. Jos jokin vaivaa mieltä, kuuluukin ottaa yhteyttä opettajaan. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla hyökkäävää ja ikäväsävyistä. Itse kysyn aina kotona omilta lapsilta, että mitä sinä teit. Lapsen on helppo kertoa mitä joku toinen teki, mutta hän ei aina muista kertoa, mikä oli hänen osuutensa tapahtumien kulussa. Opettajan lapset eivät ole päässeet näissä tilanteissa helpolla kotona ja se on sääli. Olen saanut kuulla lapseni opettajalta, että Miia, tällaisissa tilanteissa sun pitää soittaa opettajalle. Olen tehnyt virhearvion siinä, että en ole halunnut vaivata opettajaa, vaan yrittänyt vain tsempata ja ohjeistaa omaa lastani menemään pois tilanteista, vaikka ne ovat jo ilmiselvästi alkaneet osoittaa todellisia kiusaamisen merkkejä.
Väitän myös vuosien varrella kehittyneeni melko taitavaksi ristiriitatilanteiden selvittäjäksi. Lähes koskaan totuus asiasta ei ole se, mitä ihmiset näkevät, vaan tapahtuneen taustalla on useimmiten tapahtumaketju. Monesti onkin varmasti toimittu väärin ja rankaistu sitä lasta, jonka nähdään vaikkapa lyövän. Kaikki tekevät hänestä automaattisesti syyllisen. Kun sitten jokainen osapuoli saa kertoa rauhassa oman versionsa asiasta ja opettaja esittää tarkentavia lisäkysymyksiä ja kuulee ehkäpä vielä sivullisia, alkaa koko totuus hahmottua. Lyöminen ei ole tietenkään koskaan oikeutettua, mutta kaiken käyttäytymisen takana on jokin syy. Tässäkin kuvitteellisessa tilanteessa Ville löi Kallea ja kaikki näkivät sen. Kukaan ei ollut kuitenkaan kiinnittänyt huomiota siihen, miten Kalle oli koko välitunnin ajan käynyt sanallisesti ilkkumassa Villeä, vienyt hänen pelivälineitään ja kaikin tavoin ärsyttänyt. Ville oli aluksi yrittänyt sanoa, että ei tykkää tuollaisesta ja mene pois, kunnes lopulta hänen itsehillintänsä oli pettänyt ja hän oli lyönyt Kallea. Mikä sitten sai Kallen toimimaan noin Villeä kohtaan? Halusiko hän kiusata Villeä? Ei suinkaan. Kalle ihaili Villeä ja olisi halunnut leikkiä hänen kanssaan, mutta hän ei osannut muuta tapaa lähestyä toista lasta kuin tällä tavalla härnäämällä ja ärsyttämällä. Sillä tavalla hän oli oppinut saamaan huomiota.
Jos lapsesi on ollut iltapäiväkerhossa, hän saattaa kotiin tullessaan olla väsynyt ja nälkäinen. Läksyjen tekeminen silloin ei ole suotavaa. Silloin läksyt saavat jo lähtökohtaisesti ikävän leiman ja taisteluita on tiedossa vuosiksi eteenpäin. Pieni rauhallinen oma hetki vaikkapa ruuanlaiton ajan voi tehdä hyvää. Ruokailun aikana voi vaihtaa perheen kesken kuulumisia ja sitten onkin jo enemmän voimia siirtyä läksyjen pariin.
Ekaluokkalaisen kohdalla läksyjen tekemisessä on tärkeintä opettaa lapselle läksyjenteon rutiini ja opettaa häntä päivä päivältä itsenäisemmin huolehtimaan siitä, että läksyt pitää tehdä (siis muistamaan, että läksyä on ja mitä läksyksi on annettu). Olemalla kiinnostunut lapsesi läksyistä viestität samalla, että ne ovat tärkeitä. Vaikka lapsesi olisi omatoiminen ja taitava, niin ole ainakin aluksi aina mukana läksyjenteossa vähintäänkin tarkkailijan roolissa ja ehkäpä myös tarkistajana. Itse pidän ekaluokkalaisen päivittäistä lukuläksyä niin tärkeänä, että osallistan siihen myös vanhemman. Hänen tehtävänään on kuunnella ja kuitata lukuläksy luetuksi. Vanhemman tehtävänä on myös järjestää lapselleen rauhallinen paikka läksyjenteolle. Opettajan jakamia koulutarvikkeita säilytetään yleensä koulussa. Lapsi tarvitsee siis kotiin erillisen lyijykynän, kumin, teroittimen ja puuvärit. Olen hankkinut omille pojilleni nuo tarvikkeet penaaliin ja useimmiten he käyttävätkin niitä tehdessään läksyjä, sillä penaali on helposti saatavilla repusta yhdessä läksykirjojen kanssa. Heillä on kyllä myös huoneissaan koulupöydillä erilliset kynäpurkit, mutta koska huoneet ovat yläkerrassa ja pikkuoppilailla on yleensä vähän läksyä, ovat he tehneet läksynsä alakerrassa ruokapöydän ääressä. Oikeastaan sitä olen toivonutkin ja siihen olen heidät opettanut, koska silloin voin itse olla paremmin saatavilla. Vähitellen alakoulun ylemmillä luokilla läksymäärän kasvaessa tai yläkouluun siirryttäessä, jolloin kirjoja säilytetään kotona, ovat pojat sitten siirtyneet yläkertaan koulupöytiensä ääreen tekemään läksyjään.
Jos läksyissä on korjattavaa, niin voit kertoa lapselle missä ja vaikkapa auttaa kummaamisessa (jos se on sillä hetkellä kynnyskysymys), mutta älä tee tehtäviä lapsen puolesta äläkä sano valmiita vastauksia. Älä myöskään anna lapsesi tehdä koulukirjassa tehtäviä eteenpäin, ellei opettaja ole antanut siihen lupaa. Jos lapsi on innokas tekemään enemmän tehtäviä kotona, niin niitä voi varmasti pyytää opettajalta tai sitten ottaa käyttöön koululaisille tarkoitetut puuhakirjat ja monet netistä printattavat tehtävät. Opettajat opettavat lukemaan hieman eri tavoin, yleensä KÄTSillä tai LPP:llä. Lapsesi opettaja varmasti kertoo omasta tavastaan opettaa lukemaan ja toivoo sinun tukevan lapsesi lukemaan oppimista ja lukuläksyjen lukemista juuri tällä tavalla. Lapsi menee helposti sekaisin, jos samaan aikaan käytössä on eri menetelmiä. Moni myös murehtii jo lukevan lapsen turhautumista koulussa. Tänä päivänä pelkästään jo aapisissa on niin paljon eriyttävää lukemista eri tasoisille lukijoille, että lapselle varmasti riittää luettavaa. Sen lisäksi voi toki lukea ihan oikeita kirjoja. Toisinaan saattaa käydä jopa niin, että lukeva oppilas ei rutinoidukaan lukuläksyistä lukemista harjoittelevien tavoin ja jossakin vaiheessa huomataan, että hänen lukutaitonsa ei olekaan päässyt kehittymään. Tästä syystä lukuläksy ja lukurutiini kuuluvat ehdottomasti kaikille.
Läksyjen jälkeen, kun lapsi pakkaa kirjojaan takaisin reppuun, voit kysyä, tuliko jotakin muuta läksyksi tai lähettikö opettaja jotakin lappua kotiin tai pitääkö kouluun muistaa huomenna viedä jotakin muutakin. Näin lapsi saattaakin muistaa, että ai niin, opettaja pyysi antamaan tämän tärkeän paperin ja että se pitää palauttaa huomenna. Tai että meillä on huomenna liikuntaa ja piti ottaa liikuntavaatteet. Neuvo miten lapsi voi pakata liikuntapussinsa. Meillä ainakin huomasin, että pojat eivät välttämättä tienneet mistä saavat pyyhkeen jumppapussiinsa. Kun aluksi neuvoo ja opastaa sekä muistuttaa, lapsi alkaa vähitellen itse oppia ja muistaa. Äidin tai isän salainen ase on sitten se, että kun koti hiljenee yöksi, voi vielä hiippailla sinne ekaluokkalaisen repulle kurkistamaan, että onko siellä kaikki tarpeellinen seuraavaksi päiväksi tai löytyykö kenties joku lippulappunen vielä täytettäväksi. Jos löytyy puutteita, voi ottaa puuttuvat tarvikkeet valmiiksi esille ja aamulla sitten vielä yhdessä lapsen kanssa tarkistaa onko kaikki kunnossa ja lisätä ne puuttuvat jutut.
Neuvoja riittäisi vaikka kuinka paljon eikä niille varmasti mikään palstatila edes riittäisi. Loppuun haluaisin kuitenkin vielä yhden mielestäni tärkeän neuvon jakaa. Niin hullua kuin se onkin, tulee opettajasta yleensä lapselle todella tärkeä henkilö. Olen ollut sitä itse todistamassa sekä äidin että opettajan roolissa. Äitinä olen saanut kuulla: “Mutta kun Liisa sanoi, että pitää tehdä näin.” “Opettaja sanoi, että ei tarvitse lukea kuin kerran.” Jne. Opettajana sitä puolestaan joka kerta uudelleen ja uudelleen menee ihan hämmennyksiin asti roolinsa suuruudesta. Eihän sitä itse pidä itseään kuin tavallisena pienenä ihmisenä, mutta ekaluokkalaisten suurina seuraavat silmät kertovat jotakin muusta. Ja sitten se neuvo: Lähtökohtaisesti lapsi siis tykkää ensimmäisestä opettajastaan ihan hirveästi. Niin vain käy enkä osaa selittää miksi. Jos kuitenkaan itse et pidä lapsesi opettajasta tai jokin hänen toiminnassaan saa sinut ajattelemaan toisin, niin älä puhu siitä lapsesi kuullen. Puhu puolisosi kanssa, ehkäpä jonkun ystäväsi tai suoraan opettajan kanssa. Lapsesi voi hämmentyä valtavasti siitä ristiriidasta, että hänelle tärkeät aikuiset eivät pitäisikään toisistaan. Se voi olla lapsellesi valtavan stressaavaa ja vaikuttaa kielteisesti hänen koulunkäyntiinsä.
Vuosien tauon jälkeen ostin Meidän Perhe -lehden ajatuksissani nimenomaan koulun aloittava kuopus. Eniten minua kiinnosti “Arki, jota vanhemmat eivät näe” ja “Oma valtakunta” eli lastenhuoneet. Konkariopettaja kertoi hyvin kuvaavasti, missä koulussa mennään tänä päivänä. Mikä on muuttunut ja mikä on ennallaan. Lehden välissä tuli myös tuollainen MLL:n Esikoululaisesta koululaiseksi -vihkonen. MLL:n sivuilta löytyy myös kattava tietopaketti Elämää koululaisen kanssa, jossa luonnollisesti käsitellään myös ekaluokkalaisen uutta elämänvaihetta ja annetaan hyviä vinkkejä vanhemmille.
Ihanat ekaluokkalaiset! <3 Jos sinulla on tänä vuonna kotona sellainen, niin nauti ja iloitse hänestä ja yhdessä hänen kanssaan. Niin aion ainakin itse tehdä. Yksi suuri seikkailu hänen elämässään on alkamassa!
Postaussarja jatkuu yhä. Seuraavaksi ajattelin jakaa teille kirjavinkkejä luettavaksi yhdessä ekaluokkalaisenne kanssa. Sekin on mitä parasta onkimisaikaa. Katsotaan koska pääsen jatkamaan, on nimittäin itsellänikin syyslukukausi käynnistettävänä. 🙂