Tänään on monella suuri päivä. Esikoulut jo päättyivätkin, mutta viimeistään tänään sulkeutuvat myös peruskoulujen ja toisen asteen opiskelupaikkojen ovet kesän ajaksi. Tänään osalla päättyy alakoulu ja noin 60 000 suomalaisista nuorista on kädessään tähän astisen elämänsä arvokkain paperi eli peruskoulun päättötodistus. Noin 24 700 uutta ylioppilasta painaa päähänsä valkolakin ja noin 40 500 on suorittanut päätökseen ammatilliset opintonsa. Suvivirsi saa silmät kostumaan. Miten monena vuonna olenkaan yrittänyt “siedättää” itseni Suvivirrelle laulamalla sitä etukäteen viikkojen ajan uudelleen ja uudelleen. Ja aivan yhtä monta kertaa olen saanut huomata, että siedätyskeinoni ovat olleet varsin puutteelliset. Ääni katkeaa ja jään kuunteluoppilaaksi. Käsi hakeutuu nenäliinaa kohti.
Vuosi sitten rankan koronakevään jälkeen ajattelin vuosien tauon jälkeen pitää oppilailleni pienen puheen. Olin ollut kolme vuotta saman luokan opettajana ja oli aika hyvästellä heidät, koska otin seuraavana vuonna uuden luokan. Luulin pystyväni, mutta en pystynyt. Siinä sitten seisoimme ja odotimme, että opettaja saisi itsensä koottua ja jatkettua. Kuinka tuossa hetkessä mielen valtaavatkaan ne monet yhteiset muistot ja miten nuo muistot piirtyvät kultakehyksiin. Yhdessä eletty aika ja yhdessä koetut asiat eivät enää koskaan minkään muun ryhmän kanssa toistu samanlaisina. Ne kaikkein kultareunaisimmat muistot taltioituvat syvälle sydämeen.
Opettajana sitä kiintyy oppilaisiinsa ja erityisesti silloin kun on aika luopua luokastaan, tuntuvat jäähyväiset todellisilta. Juuri niinä keväinä Suvivirsi takertuu kurkkuun jo alkusoiton aikana. Kevätlukukauden viimeisiin viikkoihin kätkeytyy melkoinen tunteiden kirjo. Ilo siitä, että koko ihana kesä on pian edessä. Haikeus siitä, että jotain on tullut päätökseen. Armoton väsymys, koska viimeiset viikot ovat olleet kaikkea muuta kuin perustyön tekemistä. Kierrokset ovat usein niin rajut, etteivät keho ja mieli enää pysy matkassa mukana. Suu ei suostu taipumaan oikeisiin sanoihin, koska aivot lähettävät virheellistä koodia. “Äiti, sä puhut ihan hassusti”, sanovat omatkin lapset kotona. Samalla kun kierrokset kasvavat, toiminnot oikeastaan hidastuvat ja jonkun tavallisen asian tekemiseen voi mennä normaalia kauemmin aikaa.
Lista tekemättömistä ja vielä tehtävistä asioista ei tunnu lyhenevän yhtään, sillä aina kun saat yhden asian pyyhittyä pois, tulee siihen vähintään kaksi uutta. Kollegan kanssa juuri tällä viikolla nauroimme, miten samassa veneessä me jälleen keikumme, kun kummallakin oli yöpöydällä paperi ja kynä yöllä mieleen muistuneiden muistettavien asioiden kirjaamista varten. Lopulta kuitenkin kaikki pakollinen tulee tehdyksi.
Lauantaiaamupäivän jälkeen iskee totaalinen lamaannus. Samalla se on toivottu ja odotettu hetki. Tunne, jota en ole tuntenut milloinkaan muulloin kuin ollessani opettajan työssä. Se kun istut alas ja yhtäkkiä ei olekaan enää kiire minnekään. Keho ja mieli käyvät toki yhä kierroksilla, sillä sellaista karusellia ei ihan yhdellä jarrutusliikkeellä pysäytetäkään. Istut ja odotat, että vauhti edes hieman hiljenisi. Parasta on, jos saat viereesi toisen karusellissa pyörivän. Toisen joka lamaantuneena istuu siihen viereesi, ehkä kolmannenkin. Siinä te istutte. Kukaan ei puhu mitään, odottaa vain, että vauhti edes hieman hidastuisi. Edes sen verran, että voisi jälleen puhua.
Vähitellen endorfiini alkaa virrata. Vaikka olet yhä jäätävän väsymyksen kourissa, alat vähitellen tajuta, että sinä selvisit tästä. Tänäkin vuonna sinä selvisit ja pääsit maaliin. Mieli ja keho eivät toki vieläkään kulje mukana, mutta tuo tunne, kaiken sen jälkeen. Sanon vaan, että sitä en ole kokenut missään muussa yhteydessä. Ja kun sen on saanut kokea riittävän monta kertaa, voin kertoa, että sen odottamisen voimalla jaksaa ne viimeiset karusellin pyöritykset. Vuosien kokemuksen myötä voi jo luottaa, että tänäkin vuonna se tulee, koska se on aina tullut. Sen voi pilata ainoastaan sillä, ettei tuon kaiken jälkeen malta pysähtyä aloilleen ja antaa karusellin vauhdin hiljalleen hidastua. Jos siis vain jatkaa sinkoiluaan saman tien, ei karuselli pääse pysähtymään eikä endorfiiniakaan pääse vapautumaan. Äkkijarrutus ei myöskään ole hyvä asia, koska jokainen ymmärtää, mitä silloin tapahtuu. Lennät vauhdilla kyydistä ja loukkaat itsesi pahemman kerran.
Tuon hetken jälkeen on tosin edessä vielä monta hiljaisempaa kierrosta karusellin kyydissä. Välillä karuselli jopa pysähtyy ja saatat kiivetä hevosen selästä kurpitsavaunun kyytiin, mutta samalla mielessäsi alkaa kulkea toisenlainen ajatuksenjuoksu. Apua, muistinko sittenkään kaikkea? Mikä jäi vielä tekemättä? Oi ei, se unohtui! Ai niin, teinhän mä sen. Mitä ihmettä oikein puhuin silloin ja tuolloin? Kävinkö jo siellä vai en? Minne laitoin ne paperit? Veinkö jo kirjat? Palautinko jo sen ja tuon? Mikä kuukausi nyt on? Mikä vuosi? Voisko joku edes kertoa mikä vuodenaika on meneillään? Ai niin, sehän oli se kevät ja retki huvipuistoon. Miksi ihmeessä edes kiipesin karusellin kyytiin, kun en sen pyörityksestä lainkaan pidä.
Olimme sopineet luokkani ohjaajien kanssa yhteisen aamukahvihetken viimeiselle työviikolle. Olin luvannut keittää vain kahvin, mutta halusinkin kiitokseksi hyvästä yhteistyöstä yllättää heidät pienellä aamupalakattauksella. Tarjolla oli Nespresson kahvikoneella valmistettua lattekahvia, appelsiinituoremehua, mieheni leipomia gluteenittomia skonsseja (samoja kuin afternoon tea partyissä) ja Aroma-leipomon valmistamia gluteenittomia kuppikakkuja. Skonssien päälle levitettiin maustamatonta tuorejuustoa ja Liisa Kosken mansikkahilloa. Työkaverini toivat suklaata ja mansikoita, jotka sopivat enemmän kuin hyvin mukaan kattaukseen.
Annoin ohjaajilleni kesäisiksi kiitoslahjoiksi Ilona Pietiläisen Sekaisin kesästä -kirjat käärittynä virkkaamiini isompiin kattausliinoihin (ruokalautasen kokoisiin). Tämän koronavuoden aikana aikuiskontaktit ovat rajoittuneet omaan perheeseen ja työkavereihin. Jos toimisin luokassani ainoana aikuisena, ei työkaverikontaktejakaan olisi ollut entiseen tapaan nimenomaan koronasta johtuen. Kaikenlainen yhteistyö on jouduttu vetämään minimiin. Saan olla todella kiitollinen työstäni yhdessä erittäin ammattitaitoisten ja ihanien ohjaajieni kanssa, joiden kanssa saan jakaa päivittäisen arkeni iloineen ja murheineen.
Tällä viikolla aapisen viimeisten kappaleiden joukossa oli otsikko “Haikeutta ja haaveita”. Etenkin tuota haikeutta on saanut tuntea puolin ja toisin näinä lukuvuoden viimeisinä päivinä. Siihen on sisältynyt myös paljon kiitollisuutta ja iloa. Uskon, että juuri noina hetkinä ne kultareunaiset kehykset pyyrtyvät kaiken yhdessä koetun ja eletyn ympärille. Tästä syystä minun vuoteni päättyy aina joskus kesän aikana ja uusi vuosi alkaa elokuussa.
Uskallan toivoa, että muutaman viikon päästä saan myös olla “sekaisin kesästä” ja silloin toivottavasti on myös aikaa ja tilaa haaveilulle. Silloin, kun karuselli on viimeinkin lakannut pyörimästä ja saan istua paikallaan seisovassa kurpitsavaunussa kesän tuoksut nenässä ja äänet korvissa.
Samaa toivon myös sinun kesääsi!
Suvivirren lisäksi kevätjuhlissa lauletaan aika usein Pekka Simojoen laulu Jäähyväiset. Tuo kaunis laulu alkaa postauksen otsikon sanoilla: “On aika hiljaa kiittää…”. Laulun sanat ovat Anna-Mari Kaskisen käsialaa.
“On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa.
Nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa.
Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin.
Teille laulamme nyt näkemiin.
Turvallista matkaa me toivotamme näin.
On aika purjeet nostaa ylöspäin.
Turvallista matkaa aalloilla elämän
kanssa hyvän Ystävän.
Ei huomispäivän teitä voi kukaan aavistaa.
On joskus kyyneleitä ja joskus naurattaa.
On yksi, joka pysyy, kaiken ymmärtää:
Jeesus vierellemme aina jää.
Turvallista matkaa me toivotamme näin.
On aika purjeet nostaa ylöspäin.
Turvallista matkaa aalloilla elämän
kanssa hyvän Ystävän.”
Kiitos jokaiselle pienelle ja suurelle oppijalle tästä lukuvuodesta. Onnea kaikille valmistuneille tai yhden etapin saavuttaneille. Kiitos suomalaisille kodeille, kouluille ja lukuisille eri henkilöille ja ammattiryhmille molemmissa ja molempien takana. Kesä saapui juuri oikeaan aikaan tänä(kin) vuonna. Tällä kertaa se saapui ihanan lämmön ja auringon kera. Hyvää kesää!