Aihe, josta olen mielessäni kirjoittanut postauksen jo kauan sitten ja useampaan kertaan. Aihe, joka oli yksi syy blogin perustamiselle. Aihe, joka on nostattanut pintaan suuria tunteita. Aihe, josta ei ole lupa puhua. Aihe, josta ei sittenkään ollut niin helppo kirjoittaa. Aihe, joka toikin mieleeni hieman uudenlaisen näkökulman löytäessäni talvilomalla puhelimeni uumenista näitä vuoden 2017 valokuvia meidän kesälomamatkalta Helsingistä. Aihe, josta jää yhä kirjoittamatta siitä alkuperäisestä näkökulmasta. Nähtäväksi jää, tuleeko vielä se päivä, jolloin koen siitä kirjoittavani.
Isolla perheellä liikkuminen on jo sinänsä huomiota herättävää, halusit tai et. Kun tila-autosta purkautuu enemmän kuin kaksi tai kolme lasta, saa se ihmisten päät kääntymään. Olemmekin monesti mieheni kanssa pohtineet, että missä menee raja, jolloin voi käyttää käsitettä suurperhe. Nykyään kuulen käytettävän sitä jo kolmilapsisista perheistä. Emme kokeneet olevamme suurperhe kolmilapsisena emmekä vielä nelilapsisenakaan perheenä. Viisilapsinen perhe alkaa ehkä olla jo hieman sillä rajalla, mutta koska mahdumme vielä hyvin yhteen seitsemänpaikkaiseen autoon, en ehkä silti kokisi luontevaksi käyttää meistä nimitystä suurperhe. Niinpä puhummekin mieluummin ja luontevammin isosta perheestä. Mikä sitten on ison perheen raja? Ehkäpä se, että kahdenkaan aikuisen kädet eivät riitä pitämään kiinni jokaista lasta kädestä, kun kuljemme kaikki yhdessä. Meidän perheen tilanne on toki siltäkin osin ollut erilainen, sillä esikoinen oli jo 14-vuotias, kun kuopus syntyi ja toiseksi vanhinkin jo 11-vuotias. Esikoinen osasi jo kulkea omia polkujaan ilman, että häntä olisi pitänyt pitää kädestä kiinni. Toisaalta joku määritteli kolmilapsisen perheen suurperheeksi siksi, että kaikille lapsille ei enää riittänyt samaan aikaan syli.
Kulkiessamme – tai erityisesti joutuessamme odottamaan jotakin tapahtuvaksi – tapasimme usein jakaa lapset kahdeksi pariksi temperamenttien mukaan. Kuopus oli sitten joko jomman kumman aikuisen kanssa, rattaissa tai jomman kumman vanhemman isoveljen kanssa, viidestä lapsesta kun ei saa tasapareja. Tällainen iso ja pieni sekä temperamenteiltaan toista tukeva parijako oli tosi tehokas keino selviytyä monista siirtymätilanteista. Monesti kuulee sanottavan, että sisaruksista peräkkäiset riitelevät eli jos perheessä on vaikka neljä lasta, niin vanhin riitelee toiseksi vanhimman kanssa ja nuorin toiseksi nuorimman kanssa, mutta kaksi keskimmäistä riitelevätkin sitten molempiin suuntiin. Tämä ei ollut mahdollista näillä parivaljakoilla. Tosin täytyy todeta heti perään, että meidän lapset eivät kyllä muutenkaan kauheasti riitele ja kaikkein vähiten heistä riitelee keskimmäinen, jonka tuon teorian mukaan pitäisi sotia joka suuntaan.
Kuten sanoin, niin huomiolta ei voi välttyä pelkästään jo siksi, että koko perheellä kulkiessa meitä on niin monta. Helsingin kauppatorilla kerran eräs vanhempi nainen oli juossut mieheni ja poikakatraan kiinni ihan vain varmistaakseen, että onko rattaissakin oleva lapsi poika. Tämän myötä päästäänkin postauksen varsinaiseen aiheeseen – joskaan ei siitä alunperin ajattelemastani näkökulmasta – vaan hieman erilaisesta.
“Kuinka monta niitä on?” “Onko ne kaikki poikia?” En ole pitänyt kirjaa, kuinka monta kertaa olen nämä kysymykset kuullut. Sen kuitenkin haluan kertoa, että nuo kysymykset voi esittää hyvin monin eri tavoin ja erityisesti niihin liittyvät jatkokommentit. Usemmiten ulkomaalaiset turistit ovat tarjonneet jotakin sellaista, jota olen voinut ilolla tallentaa sydämeeni. Valitettavasti niiden kanssa samasta tilasta kamppailevat myös kaikki ikävät ja ilkeät letkautukset. Tänään haluan kuitenkin kertoa teille yhden helmen. Se ei ehkä ole helmi teille, mutta itselleni se on.
Yllä olevasta kuvasta toivoisin teidän voivan nähdä oman ilmeeni lisäksi myös isompien poikien ilmeet. Kun riittävän monta kertaa ihmiset pysähtyvät avoimesti töllistelemään ja kuin meitä ei paikalla korvinemme ja silminemme edes olisikaan, ääneen laskemaan, että todellakin siinä on viisi poikaa…niin jossakin vaiheessa tilanne alkaa huvittamaan. Näin ei ehkä kävisi, jos tilanne olisi tapahtunut kerran pari, mutta kun saman illan aika se vain toistuu ja toistuu. Tuossa Tuomiokirkon portailla olimme kyllä kuin avoin nähtävyys ja kuvauskohde ohikulkijoille. Olenkin monesti ehdottanut pojille, että laittaisimme hatun maahan kuvauspalkkioita varten 😀
Talvi- ja kesäkuva Anne Tuulikangas.
Stockan hissi on muuten myös sellainen ystävällisten kommenttien keruupaikka. Useimmiten aasialaisturistit alkavat ihastella poikia ja rohkenevat sitten sanoa myös ääneen, että kolme poikaa (jos vaikka vain nuorimmat ovat olleet kanssani). Kun kerron, että poikia on oikeastaan vielä kaksi lisää, heidän riemunsa ei meinaa sopia enää hissiin. Usein he pyytävät saada ottaa kuvan pojista ja noista hetkistä pikkupojat ovat vielä jälkikäteen – vuosienkin päästä – puhuneet: “Muistatko äiti, kun ne silloin siellä Stockmannilla halusivat ottaa meistä kuvan…” Sanonkin monesti miehelleni, että siinä missä Suomessa saan viiden pojan äitinä kuulla kasakaupalla negatiivisia ja ilkeitä kommentteja, saisin Aasian maissa kuningattaren kohtelun.
Siihen helmeen. 18-vuotishääpäivänämme menimme paikalliseen kahvilaan neljän pojan kanssa juhlistamaan merkkipäiväämme. Istuimme kahvilan isoimpaan pöytään ja koska kahvila oli täynnä, liittyi seuraamme vielä kolmen aikuisen seurue. Lähimpänä meitä istui brittimies, joka hyvin pian alkoi keskustella kanssamme. (Yllä olevat kuvat ovat Porvoosta. Siellä esikoinenkin oli mukana ja taitaapa kuvissa olla eri vuosikin.)
Hän avasi keskustelun englantilaisen kohteliaasti sanomalla: “How smart dressed boys you have.” Pian hän jo päätyikin kysymään, että onko meillä neljä poikaa. (Koska vanhempien ja nuorempien poikien välissä on hieman pidempi ikäero, kysytään minulta usein myös sitä, onko pojilla eri isät. Ei ole.)
Ylioppilasjuhlien perhekuva Lauri Ylimäki.
Kerroimme, että itse asiassa poikia on oikeasti viisi. Esikoinen on leirillä eikä päässyt mukaan. Pieneksi toviksi meni brittigentlemaniltäkin puhekyky, mutta saatuaan sen takaisin, hän sanoi mitä kohteliaimmin: “Perhaps you should have a female dog!” Miten hän sen tekikään sitä en tiedä, mutta saisipa moni ottaa hänestä mallia. Siinä siis sanat, jotka olen kätkenyt syvälle sydämeeni ja jotka tuon tuostakin putkahtavat esille perheessämme tuoden mukanaan hyväntahtoisuuden ja lempeyden erotettuna ilkeistä, latistavista ja ivallisista kommenteista. Valitettavasti jälkimmäiset pitävät kärkisijaa, vaikka olenkin jo kauan sitten lopettanut niiden rekisteröinnin.
Olisi mukava kuulla millaisia helmiä te muut poikalasten äidit olette kuulleet. En tiedä onko minusta koskaan kirjoittamaan niistä ei-helmistä.
Kuva Seppälän valokuvaamo.
Kuva Laura Schneider.
Asia liittyy vahvasti äitienpäivään, sillä nämä viisi poikaa kutsuvat minua äidiksi.
H y v ä ä ä i t i e n p ä i v ä ä !
Olen puolestasi pahoillani kaikista ei-helmistä joita olet kuullut. Voin arvailla minkälaisia ne ovat olleet ja ymmärrän täysin niiden satuttaneen sinua. Joskus itse pohdin, että miksi ihmiset töksäyttelevät outoja ja tylyjä kommentteja toisille.
Meillä on vain yksi lapsi, poika. Ja pitkään kuulin kommentteja, että kai te vielä tyttöä yritätte. Ja kun vastasin, että meidän perhe on tässä ja lisää lapsia ei ole tulossa, sain hyvin ihmetteleviä katseita. Toki aikanaan haave ole isommasta perheestä mutta elämässä asiat ei aina mene haaveiden mukaan. Kovasti olen kiitollinen ainokaisestani; meidän ihmeestä.
Itse ajattelen, että suurperhe voi olla eri asioita itse kullekin. Minulle teidän perhe on suurperhe, kun vertaan sitä omaani. Ystävälläni on 4 lasta ja hän ei koe olevansa suurperheen äiti. Ihailen sekä sinussa että ystävässäni sitä taitoa saada arjesta sujuvaa, lapset pidettyä ”siisteinä” ja toiset huomioonottavina.
Keskity niihin mukaviin kommentteihin ja jos vain mahdollista koeta unohtaa ikävät! Sinulla on ihana perhe, hurmaavat lapset <3
Ihanaa äitienpäivän iltaa sinulle ❤️
Voi kaunis kiitos sanoistasi! Ne saivat kyyneleen vierimään silmäkulmastani, liikutuksen kyyneleen. Miten sydämestä toiseen sydämeen sanasi kirjoititkaan. En ole toki täällä blogissa kaikkea kertonut tiestäni äidiksi, mutta muutamista postauksista voinee rivien väleistä jotakin päätellä. Ehkäpä siksi, ettei meilläkään perheen kasvamiseen liittyvät suunnitelmat menneet omien toiveiden ja haaveiden mukaan, tuntuukin juuri erityisen kurjalta tietynlaiset kommentit. Olemme ylipäätään saaneet enemmän kuin ikinä uskalsimme edes toivoa. Taitaa se vaan olla niin, että aina löytyy syitä kommentoida, kuten itsekin esimerkissäsi kerroit. Tänään on ollut onni ja iloa päällimmäisinä, kun pitkästä aikaa oli koko veljessarja koolla saman katon alla. Miten liikuttavaa onkaan seurata, kuinka tärkeänä pikkuveljet aina pitävät vanhimman veljensä vierailuja. Siellä kuopus istui sohvalla esikoisen kainalossa. <3
Voi, voin vaan kuvitella tilanteesi. Meillä on kolme poikaa ja voi kuinka usein kuulee typeryyksiä.
Muutenkin pojista ja poikien äitinä olosta kuulee todella paljon oletuksia.
Eräs ystäväni oli juuri raskaana, ja sanoi ennen sukupuolen paljastumista “vitsillä” , että ei todellakaan halua koko lasta jos se on poika… Mietin siinä kovasti että voisiko koskaan kukaan sanoa toisinpäin??? Tuntuu että ei.
Tästä olisi paljon sanottavaa itsellänikin..
Kiva kun jätit kommentin. Lohduttaa kovasti, kun tietää, että on myös muita saman kokeneita, vaikka mun mielestä meitä ei pitäisi olla yhtäkään. Vaikken tuossa postauksessani lähtenyt saamiani negakommentteja tarkemmin kertomaan, niin useita niistä pystyisin vuosienkin jälkeen toistamaan sanasta sanaan. Se kertonee niiden vaikutuksesta. Ja nuo oletukset, eikö olekin surullista! Suomessa mielestäni tässä alkaa näkyä jo yhteiskunnan tasolla asennoitumista. Sitä minun on vaikea sulattaa. Itse näen jokaisen lapsen yksilönä ja esimerkiksi kunkin yksilön temperamentti määrää vaikkapa hänen käyttäytymistään paljon enemmän kuin sukupuoli, silti poikiin liitetään nyky-Suomessa niin paljon negatiivisuutta. Ehkä eniten mietin sitä, että millainen vaikutus pitkässä juoksussa tuolla asennoitumisella on poikiin eli sillä, että heidät tungetaan tiettyyn muottiin. Voi kunpa ihmiset oppisivat tuntemaan kaikki hienot poikalapset! Täytynee miettiä, josko olisin vielä joskus valmis avaamaan tätä aihetta enemmänkin.
Hei! Valitettavasti pystyn kuvittelemaan saamasi kommentit. Meillä on kolme poikaa ja voi, kaikenlaista olen kuullut. Poikani ovat seisoneet vieressä ja kuulleet myös nämä kommentit (onneksi eivät kaikkia). Lapsemme eivät ole “tytön korvikkeita ” vaan rakastettuja itsenään. Minulta on kysytty useasti, että kai te teette niin kauan lapsia kunnes saatte tytön. Kyllä nämä puheet satuttavat.
Onneksi on myös toisenlaisia,sydämen sivistystä omaavia ihmisiä kuten kahvilassa kohtaamanne herrasmies.
Kiitos Rouva H, kun osallistuit tähän keskusteluun omilla kokemuksillasi. Taidamme kaikki poikalasten (joilla ei ole tyttöjä) äidit tietää nämä kommentit. Kurjinta on juuri nuo hetket, kun lapsi/lapset seisovat vieressä kuulemassa, että ovat jotenkin viallisia tai ei-toivottuja. Ihan kamalia tilanteita! Jos minäkin levittäisin koko tarinani, niin en tiedä uskaltaisiko enää kukaan epäillä, että lasteni arvo määräytyisi jotenkin sukupuolen mukaan. Ei todellakaan! Omalla kohdallani kommentoinnin pohjakosketus taisi ajoittui neljänteen poikaa tai ehkäpä sen jälkeen aloin itse muuttua jotenkin immuuniksi ilkeyksille. Mutta kuten sanoit, onneksi löytyy myös niitä helmihetkiä. <3