Syksy saapui, mutta tämä viimeinen postaus Gustavista jäi tekemättä. Näissä kuvissa eletään syyslokakuun taitteessa, jolloin tiesimme Gustavin viimeisen kuukauden meillä alkaneen. Samaan aikaan Gustavilta alkoi lähteä aika tavalla karvaa ja valitettavasti sen seurauksena nallekarhupoika alkoi saada kanista allergiaoireita. Niitä ei ollut lainkaan ennen tuota eli kahteen ja puoleen kuukauteen. Oireet eivät enää koko loppuajasta helpottaneet, joten ainakaan toistaiseksi emme voi harkita sisäkanin hankkimista. Poika oli ollut niin onnellinen, kun hän ei saanut kanista lainkaan allergisia oireita ja siitä syystä hän pystyi kuvien tavoin pitämään kania sylissään ja silittämään sitä niin paljon kuin vain halusi.
Iloa kaniperheen elämään toi myös se, että syksyn saapuessa Gustav vihdoinkin tottui valjaisiinsa (ja valjaat olivat Gustavin kasvaessa sille sopivat) ja pojat saivat ulkoiluttaa sitä kotipihassa. Kanin ulkoiluttaminen eroaa koiran ulkoiluttamisessa siinä, että kani vie ulkoiluttajaa eikä toisinpäin. Kanin kanssa on siis oltava todella valppaana, koska se saattaa yhtäkkiä ottaa kunnon loikkaspurtin ihan mihin tahansa ilmansuuntaan. Gustavin loikkiessa sinisessä liivissään pitkin pihaa, hän toi mieleen Petteri Kaniinin.
Koska kanit tykkävät kaivamisesta, nikkaroi nallekarhupoika Gustaville aivan oman hiekkalaatikon, jonne laitettiin puhdasta hiekkaa. Ja voi miten Gustav siitä tykkäsikään. Taka-alalla näkyy myös samaisen pojan nikkaroima tunneli. Sekin oli kovasti Gustaville mieleen. Se tykkäsi paitsi kulkea tunnelin läpi, niin myös hypätä sen päälle ja piloutua sen sisälle. Kun palautimme Gustavin omistajalleen ja kerroimme mitä kaikkea Gustav oli tehnyt, hän kommentoi asiaa: ”Han har haft det lyxig!”
Sitten koitti se päivä – lokakuun viimeinen – jolloin Gustav piti palauttaa omistajalleen. Vaikka tuo päivä olikin ollut alusta asti tiedossa, niin ei se silti helppoa ollut.
Hiekkalaatikko tyhjättiin.
Ulkoaitaus purettiin.
Häkki tyhjättiin ja pestiin.
Gustav siirrettiin pahvilaatikkoon (isompaan kuin tuodessa ja silti se oli vaarassa päästä sieltä pois).
Laitoimme Gustaville varmuudeksi valjaat, että se ei vahingossakaan pääsisi karkuun. Kani kyllä vaistosi selvästi, että jotakin on tapahtumassa, mutta rauhallinen rapsuttelu korvaan takaa auttoi sitä rentoutumaan.
Gustav matkusti laatikossa pikkupoikien sylissä (ja rapsutteluissa) takaisin syntymäkotiinsa. Oli aika luovuttaa hänet takaisin omistajalleen. Poikia itketti, myös minua. Omistaja oli ihana, kun hän kertoi, että hän on täällä nähnyt ”stora tanter” itkemässä kanien perään. Eläimet opettavat meille niin monia asioita.
Pojat kysyivät kasvattajalta, saisivatko nähdä hänen kanejaan ja niin tapasimme nämä kolme (ja monta muutakin) suloista ja pehmeää kaninpoikasta. Puhuimme kasvattajan kanssa myös alustavasti ensi kesästä ja mahdollisuudesta saada silloinkin häneltä vuokralle kesäkani, jopa kaksi. Katsotaan miten käy. Tosin nyt kun kevät alkaa osoittaa merkkejään, pojat ovat jo muistuttaneet, että maaliskuussa piti soittaa kasvattajalle. He eivät siis ainakaan ole unohtaneet ja yhä viikoittain meille keskustellaan kaneista.
Kotona odotti melko lohduton näky: tyhjät valjaat ja juoma-automaatti.
Oli mielenkiintoista seurata, miten kukin lapsi suruaan ja ikäväänsä käsitteli. Yksi pojista esimerkiksi lohdutti sekä itseään että muita sanomalla, että Gustav sai nyt paljon kanikavereita ja ensi kesänä me saadaan uusi kani. Toinen itki monena iltana ikäväänsä. Ehdotin pojille erilaisia tapoja käsitellä asiaa. Niin syntyikin sitten piirustuksia ja kirjoituksia Gustavista. Katsoimme kesällä ottamiamme valokuvia ja videoita. Joululahjaksi annoin kullekin pikkupojalle kehystetyn kuvan, jossa kukin piti Gustavia sylissään sekä Bukowskin Gustavin värisen pehmokanin. Tuo lahja oli jokaiselle todella mieluinen. Valokuvat pääsivät yöpöydille ja kanit uusiksi unikavereiksi. Samalla ne toki toivat uudelleen mieleen ikävän.
Aiemmat kesäkaniaiheeseen liittyvät postaukset löydät otsikkolinkeistä: Kesäkaneja, Kesäkani Gustav, osa 1 ja Kesäkani Gustav, osa 2.