Joululoman viimeisinä päivinä aloin pohtia, mikä erottaa loman arjesta ja mitä sellaisia lomaan kuuluvia elementtejä on, jotka voisi siirtää myös arkeen tuoden siihen hienoista loman tuntua. Yksi merkittävä ero on kiireettömyys vastaan kiire. Toinen tuo mukanaan positiivisia asioita ja tunteita, toinen negatiivisia. Paikallaan olisi varmasti myös pohtia, mikä pitää kiirettä yllä arjessamme, mutta se onkin sitten jo aivan oma aiheensa.
Pohdittuani asiaa, huomasin, että lomalla nautin pitkistä aamuista. Vaikka olenkin useimmiten aamuvirkku, ei se tarkoita sitä, että aamulla kello kuusi moottorien pitäisi heti jyllätä täysillä. Siinä lienee ensimmäinen kiireen tuntua lisäävä asia, että herätyskellon soidessa aloitamme arkipäivämme minuttiaikataulun. Moni tykkää myös torkuttaa herätystä, kunnes on aivan pakko nousta ja joudummekin siirtymään minuuttiaikataulusta sekuntiaikatauluun. Sisäinen kelloni herättää minut yleensä hieman ennen kuutta eli jo ennen varsinaista kuudelta soivaa herätyskelloani. Olenkin katsonut parhaaksi nousta ylös sisäisen kelloni mukaan, sillä jos sitä sattuukin torkahtamaan vaikkapa 10 – 15 minuutiksi ja herää herätyskelloon, tuntee itsensä aivan valtavan väsyneeksi.
Yleensä herättyäni käyn ensimmäisenä laittamassa kananmunat kiehumaan, koska niiden valmistumisessa menee 20 minuttia. (Ajastan lieden hyväksi testaamalleni ajalle ja nopeudelle/teholle. Tällöin kananmunat valmistuvat juuri sopiviksi ilman, että liedellä täytyy käydä niitä enää erikseen katsomassa tai vilkuilemassa kelloa sopivan kiehumisajan säätämiseksi.) Seuraavaksi sytytän kynttilät olohuoneeseen ja ruokailuhuoneeseen. Jonkun mielestä se jos mikä on turhaa ajanhukkaa arkiaamuna, mutta itselleni kynttilöiden palaminen tuo nimenomaan hyvän, levollisen ja kiireettömän tunnelman.
Kananmunien yhä kiehuessa ehdin peseytyä, ehostautua ja pukeutua. Useimmiten saan kuudelta (tai jo ennen sitä) seuraa ainakin nallekarhustani, joka on hyvin aamuvirkku. Vähitellen muutkin pikkupojat heräävät ja tulevat aamupalalle. Toisinaan olen keittänyt heille puuron valmiiksi tai sitten keitän (tai mies keittää) sen vasta kun he heräävät. Puuro tulee valmiiksi ihan muutamassa minuutissa, joten yleensä odotan tiedon poikien toiveesta eli emme keitä aivan joka aamu puuroa. Annostelen pojille valmiiksi vitamiinit, mutta muuten he suoriutuvat aamupalatoimistaan melko omatoimisesti.
Mitä sitten olen muuttanut arkiaamuissani saadakseni paremmat eväät päivään? Siirryin syömään aamupalani olohuoneen pöydän ääreen. En ole mitenkään ylpeä tästä ratkaisusta enkä ylipäätään suosi enkä suosittele olohuoneessa syömistä (ruokapöytä on ruokailuja varten), mutta pehmeä sohva ja jotenkin läheisempi ja lämpimämpi tunnelma pienen, matalan pöydän ääressä ovat tuoneet sitä toivottua kiireettömyyden tuntua arkiaamuihin. Ikään kuin aamupalahetki olisi pidempi ja olisi lupa viipyä vielä pieni hetki pehmeydessä ennen sukeltamista kello kaulassa kulkevaan arkipäivään.
Muutama vuosi sitten, kun lääkäri soitti minulle verikokeideni tuloksista ja totesi niiden olevan kunnossa, hän lisäsi lauseeseensa, että taidat syödä melko terveellisesti. Kerroin syöväni joka päivä pariinkin otteeseen muutaman desilitran mustikoita. Hän totesikin minun olevan kuin ”mama bear” ja siitä lähtien olemmekin kutsuneet perheen kesken minua mama beariksi viitaten nimenomaan tähän mustikoiden syömiseeni.
Mustikoiden lisäksi syön maustamatonta luonnonjogurttia, mansikoita ja gluteenitonta kauralesettä. Päivittäinen leipäannokseni koostuu oikeastaan vain tästä yhdestä viipaleesta gluteenitonta kauraleipää, jonka syön nimenomaan aamuisin kera kalkkuna- ja juustoviipaleen sekä kananmunan.
Sopivaksi aamuiseksi ”hengen ravinnoksi” ja voimavaraksi siihen ”kello kaulassa” -arkeen päädyin lukemaan yhden psalmin. Se on tuntunut juuri sopivalta lukemiselta pieneen aamuhetkeeni olohuoneen pöydän ääressä.
Yleensä haluan juoda aamukahvini erikseen muun aamupalan jälkeen. En tykkää juoda pannussa seissyttä kahvia, joten keitänkin sen (tai mieheni keittää) vasta hieman myöhemmin. Tähän liittyy myös toinen muutokseni arkiaamuihin. Viimeiset kolme ja puoli vuotta olen arkiaamuisin juonut aamukahvini aina autossa matkalla töihin tai työpaikan parkkipaikalla. Se jos mikä on lisännyt kiireen tuntua. Nyt päätin, että yritän lähes jokaisena aamuna juoda kahvini rauhassa kotona ja vasta sen jälkeen lähteä liikkeelle. Aika hyvin olen tähän mennessä onnistunut, vaikka kiusaus onkin suuri lähteä aikaisemmin ehtiäkseen tehdä töissä enemmän. Uskon kuitenkin, että kiireetön lähtö tuo lopulta enemmän aikaa ja voimavaroja työpäivään kuin se, että luo heti aamusta itselleen ”kiireolon” niin, että osa aamupalastakin on syötävä/juotava lennosta. Tämä kotona juotu kahvi on saattanut viivästyttää minun työpaikalle saapumistani 0 – 15 minuttia aamuisin, mutta todellisuudessa sillä ei ole ollut mitään merkitystä (ainakaan huonompaan suuntaan tai ehtimiseen), sillä olen tavannut olla työpaikallani muutenkin aina 30 – 45 minuuttia ennen ensimmäisen oppitunnin alkamista. Todellista kiirettä ei siis ole. Kiireen – ainakin minä – olen rakentanut korvieni väliin. Kiire asuu kehossani ja siitä toivon pääseväni eroon näiden uusien arkiaamujen avulla.
Muistivihko kuuluu luonnollisena osana päiviini ja sellainen on oltava aina saatavilla. Toisinaan aamupalalla nousee mieleen asioita, jotka haluaa kirjata ylös.
Olisiko sinulla jakaa vinkkejä kiireettömiin arkiaamuihin?