Virkkasin ensimmäiset verhoni ja ensimmäisen isoäidinneliöpeiton muistaakseni 12-vuotiaani eli kuudesluokkalaisena. Sitä ennen olin neulonut lukuisia ainaoikeinkaulahuiveja (niitä ensimmäisiä käsitöitä 7-8 -vuotiaana) ja toki sukkia, lapasia, tossuja, barbeille asusteita jne. Ompelinkin jonkin verran, mutta virkkaaminen ja neulominen olivat jo silloin ehdottomasti enemmän minun juttuni. Ylä-aste- ja lukioaikana käsityöt jäivät vähemmälle (mitä nyt tuli ommeltua farkkuihin “muodikkaita” levennys- ja koristekaistaleita sekä hiusdonitseja samoista kankaista), koska vuorokauden tunnit olivat täynnä koulunkäynnistä, harrastuksista, töistä ja kavereista. Muuttaessani ensimmäiseen opiskelukaupunkiin elokuussa 1993 havahduin tyhjyyteen eli siihen, että koulupäivän jälkeen oli yhtäkkiä tyhjää tilaa, aikaa. Vieraasta kaupungista ei tuosta vain löytynyt uusia harrastuksia eikä uusia ystäviä. Lukiolaisena olin vielä käynyt pelkästään treeneissä kuusi kertaa viikossa. En ollut oppinut olemaan kotona, en osannut katsoa TV:tä eikä todellakaan ollut ongelmia keksiä tekemistä. Päinvastoin: piti osata tarkasti aikatauluttaa, että ehti tehdä kaiken. Koeviikoilla oli toisinaan laitettava kello soimaan aamulla neljältä, että ehti vielä kerrata koealueen (tapasin aina ensin opetella asiat, mutta ilman tuota tärkeää kertausvaihetta, en olisi muistanut niitä riittävän hyvin). Nuorena jaksoi, enää en pystyisi samaan.
Tuolle syksyn 1993 tyhjälle tilalle piti löytää täytettä. Avasin TV:n. Voitteko uskoa, että en sitä ennen ollut edes tiennyt, mitä tarkoittaa Kauniit ja rohkeat. No, enpä siinä ollut sinänsä mitään menettänyt, mutta tulipa tuokin nyt selväksi, samoin kuin moni muukin vain nimeltä tuttu TV-sarja. En pystynyt istumaan TV:n ääressä tyhjän panttina ja silloin muistin käsityöt. Lukiessani myöhemmin erään kevään pääsykokeisiin, istuin kirjaston lukusalissa joka arkipäivä kello 8 – 16, sen jälkeen kävin kotona syömässä, menin jumppaan (löysin lopulta myös niitä harrastuksia) ja katsoin illalla TV:stä jonkun tunnin pituisen sarjan, jonka aikana tein käsitöitä. Ihanaa, rentouttavaa, aivot narikkaan -puuhaa. Tuolloin siis löysin käsityöt uudelleen ja ennen kaikkea niiden rentouttavan vaikutuksen. Sama tapa jatkui myöhempinäkin opiskeluvuosinani. Pitkän tenttiputken aikana pystyi tsemppaamaan itseään lukemisessa ihan jo sillä, että illalla odottaisi vielä lupa tarttua käsityöhön, edes pieneksi hetkeksi. Käsityö kulki mukana myös lukuisilla opiskeluaikojen junamatkoilla. Rankan koronakevään 2020 aikana, 12 – 14 tunnin työpäivän jälkeen, juuri ennen nukkumaanmenoa halusin ehdottomasti tehdä edes yhden kerroksen verran ikikäsityöprojektiani eli merinovillapeittoa. Mikä suuri vaikutus tuolla yhdellä kerroksella, 300 silmukalla, olikaan!
Vuosi 2020 ei varmaan ollut kaikkein tuotteiain käsityövuoteni, mutta enpä ole toisaalta koskaan aikaisemmin edes pohtinut mitä kaikkea minäkin vuonna olen tehnyt. Kuvista puuttuu yksi kesäinen virkkausprojektini, josta loppui kesken kaiken lanka ja joka jäi sen vuoksi vielä odottelemaan tulevaa.
Kattausliinoja tuli tehtyä useita (paljon enemmän kuin kuvissa) ja kahdessa eri koossa eli tuossa kuvissa näkyvässä pienemmässä kahvilautaskoossa että isommassa ruokalautaskoossa. Samoin lasinalusia virkkasin kymmeniä.
Klompelompen ohjeilla syntyi jääkarhupojalle jääkarhuvillatakki ja nallekarhupojalle vaaleansininen Thorleif. Vasemman alakulman pehmot ovat myös Klompelompen, mutta ne tilasin taitavalta käsityöläiseltä pikkupoikien adventtikalenteria varten. Halusin laittaa kuvan kuitenkin tähän, sillä neuloin itse noille pehmoille vaatteita ja asusteita, joista olisi vielä tarkoitus joskus tehdä erillinen postaus. Siksi halusin kuvan tähän muistuttamaan asiasta. Merinovillapeitto oli suuritöinen projekti, joskaan ei mitenkään vaikea. Tällä hetkellä minulla on samanlainen peitto jälleen ikiprojektina puikoilla.
Käsityöt-kategoriasta löydät blogissani esitellyt käsityöt. Kollaasin työt löytyvät erillisistä postauksista:
Klompelompe: jääkarhuneule
Käsityöt ovat tänäkin päivänä yksi parhaista rentoutumistavoistani. Neulominen ja virkkaaminen tuovat paljon iloa elämääni ja ovat sen myötä tärkeä osa hyvinvointiani. Jo häissämme olivat ystäväni tehneet laulun, jonka eräs säe kuului: “Virkkauslankaa tarvitaan.”. Tuo säe oli tarkoittu ohjeeksi miehelleni ja näin 22 avioliittovuoden jälkeen voin sanoa sen pitävän yhä paikkansa. Tällä hetkellä minulla on yksillä puikoilla uusi merinovillapeitto, toisilla puikoilla ruskea villatakki itselleni sekä kolmansilla puikoilla slipoveri, sekin itselleni. Siinä muutama mainitakseni.
Löytyykö sinulta puikoilta tai koukulta jokin käsityö tai onko sellainen suunnitelmissani? Pojat ovat myös esittäneet muutaman neuletoiveen, mutta katsotaan mihin kaikkeen aika riittää.