Kaupallinen yhteistyö: Youngest Fashion. Tossut saatu blogiyhteistyönä.
Kun sovimme syksyllä blogiyhteistyöstä Youngest Fashionin kanssa, pidimme molemmat tärkeänä sitä, että meille tulee vain sellaisia tuotteita, joista oikeasti olemme kiinnostuneita. Itse ajattelen, etten olisi muunlaiseen yhteistyöhön edes pystynyt. Kun meiltä kysyttiin, onko meillä tarvetta tossuille, vastaus oli helppo antaa: Kyllä on. Se mihin meillä ylimääräisiä tossuja tarvittiin, selviää tässä postauksessa.
Olen käynyt itse peruskouluaikanani musiikkiluokkaa ja soittanut poikkihuilua musiikkiopistossa. Itse asiassa olisin halunnut soittaa pianoa, mutta vanhempieni mielestä pianon hankkiminen olisi ollut liian kallista. Lopulta kävi kuitenkin niin, että kehityin huilun soitossa niin nopeasti, että minulle piti hankkia parempi soitin, jonka hinnaksi tuli lopulta 10000 markkaa. Se oli iso raha siihen aikaan ja peittosi helposti myös pianon kustannukset. Pianon sain lopulta myös, mutta olin silloin jo 13-vuotias ja valitettavasti liian vanha sen soiton aloittamiseen. Siihen asti olin toki soitellut pianoa itsekseni kaikkialla missä se vain oli mahdollista (kiitokset vaan kaikille sukulaisille kärsivällisyydestä). Koska osasin nuotit, pystyin kyllä soittamaan, mutta eihän pianonsoittotaitoni milloinkaan yltänyt sellaiselle tasolle kuin olisin toivonut tai mistä olisi elämäni aikana ollut enemmänkin hyötyä. Muutaman vuoden taisin myös soittaa pianoa sivuaineena musiikkiopistolla, mutta koska olin jo itse ehtinyt opetella väärän sormituksen ja ylipäätään kosketuksen, ei siitä poisoppiminen tuolla ikää enää ollut niin helppoa.
Poikkihuiluun olen aikuisiälläni koskenut vain tarvittaessa ja siitä syystä ääni on päässyt pahasti ruostumaan enkä toki enää teknisesti enkä edes mekaanisesti pystyisi sen tason soittamiseen kuin olin huilunsoiton lopettaessani. Pianoa olen sen sijaan joutunut ja saanut soittaa pelkästään jo työni puolesta viikoittain. Poikien kanssa – etenkin kun he olivat pienempiä – olen myös musisoinut melko usein. Solistisena soittimena poikkihuilu ei ole ikinä ajanut samaa asiaa. Pianon ehkäpä tärkein asia itselleni on ollut se, että sitä soittaessa on voinut samalla myös laulaa. Tietyllä tapaa musiikista on tullut luonnollinen osa elämääni ja sitä kautta myös musiikkiharrastuksen valinta lapsille on ollut yhtä luonnollista.
Tämän koin kertovani taustaksi.
Kuopusta lukuunottamatta kaikki poikamme ovat soittaneet viisikielistä kanteletta musiikkileikkikoulussa kuusivuotiaina. Suurin osa heistä jatkoi kanteleensoittoa vielä alakoulun ensimmäiset kaksi vuotta. Heidän aikanaan musiikkiopisto rantautui poikien koululle pitämään musiikkileikkikoulua (jossa soitettiin myös kanteletta) iltapäivisin koulupäivän jälkeen. Samoina vuosina musiikkileikkikoulua oli mahdollista käydä myös esikoulupäivän aikana päiväkodissa. Mielestäni se oli loistava juttu, mutta koska kaikki tahot eivät olleet asiasta samaa mieltä, siirrettiin musiikkileikkikoulutoiminta lopulta kokonaan musiikkiopistolla tapahtuvaksi. Ennen esikouluvuotta pojat ovat käyneet tavallisessa musiikkileikkikoulussa.
Kuopuksen kohdalla pidimme muutaman vuoden tauon musiikkileikkikoulun osalta, koska hänelle tuntui olevan aivan riittävästi jo pelkässä päivittäisessä päiväkotiin menossa. Hän on kuitenkin koko elämänsä ajan kulkenut mukana musiikkiopistolla, kun veljet ovat menneet soittotunneilleen tai kun jollakin on ollut konsertti. Viime vuonna jääkarhupojan pianotuntikuskausten yhteydessä kuopus kiinnostui lapsista, jotka kulkivat jonossa musiikkiopiston käytävillä erilaisia soittimia kantaen. Hän myös näki konserteissa noiden lasten soittavan soittimiaan. Kerroin kuopukselle, että kyseessä on soitinkarusellin oppilaat. Nämä oppilaat käyvät kerran viikossa ensin puolentunnin ajan musiikkileikkikoulun opettajalla rytmiikkatunnilla, jonka jälkeen lapset jaetaan neljään pienempään ryhmään eri instrumentteihin. Neljän viikon välein instrumentti vaihtuu toiseen. Kuopus sanoi, että hänkin haluaisi soitinkaruselliin ja lupasin, että ilmoitamme hänet seuraavana vuonna alkavaan ryhmään.
Syksy alkoi poikkihuilun soitolla, jatkui klarinetilla ja nyt on vuorossa sello. Viimeisenä tämän syksyn soittimena on kornetti. Soitinkarusellin ajatuksena on, että lapsi saa tutustua eri soittimiin ennen varsinaisen oman instrumenttinsa valintaa ja soitinopintojen aloittamista.
Esikoinen soitti aikoinaan kitaraa ja kolme seuraavaa veljestä soittavat pianoa. Jokainen on aloittanut oman intrumenttinsa soittamisen ekaluokkalaisena. Nähtäväksi jää, minkä soittimen kuopus valitsee. Useimmitenhan on niin, ettei pienellä lapsella ole vielä omaa mielipidettä tai toivetta soittimesta ja siksi vanhemman valinnalla tai ehdotuksella saattaa olla ratkaiseva merkitys. Itse voin ainakin suoraan myöntää, että olen kannustanut lapsiani valitsemaan sellaisen soittimen, josta olisi paljon iloa myöhemmässäkin elämässä eli myös silloin, jos musiikista tai tietyn soittimen soittamisesta ei tule ammattia. Omista lähtökohdistani ajateltuna koen, että nimenomaan säestykseen sopivasta soittimesta on eniten iloa ja hyötyä. Jos lapsella on oma soitintoive, niin valinta tehdään toki sitten sen pohjalta. Kuopus esimerkiksi ilmoitti jo vuosia sitten haluavansa soittaa viulua. En tiedä onko tuo toive yhä voimassa. Soitinkarusellin tähänastisista kolmesta soittimesta hän on pitänyt eniten huilusta, mutta odottanut koko ajan ”torven” eli kornetin soittamista. Nähtäväksi siis jää, selviääkö hänen soitintoiveensa soitinkarusellin aikana.
Miten sitten Moccis-tossut liittyvät soitinkaruselliin?
Kuten kerroin, lapset aloittavat soitinkarusellin musiikkileikkikoulun tiloista, jonka jälkeen he kävelevät opettajan johdolla musiikkiopiston toiseen päähän ja edelleen toiseen kerrokseen instrumenttiryhmiinsä (osa lapsista käy ensin soitintunnilla ja vasta sen jälkeen rytmiikassa). Musiikkileikkikoulun luokassa suositellaan käytettäväksi tossuja tai ainakin kengät pitää riisua pois jalasta. Tossuja siis tarvitaan patsi rytmiikkatunnilla, niin myös kävelymatkalla opiston käytävillä ja portaissa seuraavaan tilaan siirryttäessä. Koska kuopuksen tossut ovat päiväkodissa, tarjoitui näille Moccis-tossuille oivallinen käyttötarkoitus soitinkarusellipäiville. Samalla tavalla, kun meillä on erilliset kumisaappaat päiväkodissa ja kotona, meillä on myös erilliset tossut päiväkodissa ja harrastuksessa. Näin ollen tossut ovat takuuvarmasti oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Sukkamaiset tossut lapsen on ollut helppo pukea jalkaan. Äitinä puolestaan näen tossujen ehkäpä parhaana ominaisuutena niiden mahdollisuuden pesuun 40 asteessa.
Näin lukee tossujen tiedoissa Youngest Fashionin -sivuilla:
”Tossut ovat konepestäviä 40 asteessa, kuivaus ripustettuna.
Valmistettu Ecotex- sertifioiduista langoista (85% puuvilla, 10% polyamidi, 5% elastaani), pohja aidosta nahasta.”
Kuopuksen kokoa oli jäljellä enää näistä harmaista tossuista. Kuten tiedätte, harmaa ei ole meidän suosikkivärimme, mutta parhaiten se mielestäni sopii juuri kuopukselle hänen vaaleiden hiustensa vuoksi. Vai mitä mieltä olette esimerkiksi tuosta Wheatin spidermanpaidasta, joka on lähempänä hänen kasvojaan?
Huomasitteko kuin meille tehdyn hauskan yksityiskohdan tossujen takaosassa? Tähdet 🙂
Kuopusta häiritsi koko alkusyksyn se, ettei kaikilla ollut ”muskarissa” tossuja ja hän monesti mietti, miksi hänen pitää laittaa tossut. Itse puolestani jännitin aina sitä, muistanko ottaa tossut mukaan, kun haen lapsen päiväkodista ja varsinkin, että muistetaanko ne viedä aamulla takaisin. Nämä tossut ratkaisivat oikeastaan meidän kummankin pohdinnat. Koska tossut ovat niin sukkamaiset, ne eivät enää korostu tossuina, vaan ovat enemmänkin sukat siinä missä muillakin. Halutessaan tuon varsiosan voi myös laittaa sukan tavoin housujen sisäpuolelle. Tossut on voinut pakata valmiiksi sellolaukkuun, jolloin niitä ei tarvitse enää erikseen muistaa edes kotoa lähtiessä.
Ennen viime tuntia meille kävi kuitenkin niin, että en löytänyt lähtiessäni tossuja kotoa. Olimme ottaneet näitä kuvia edellisen tunnin jälkeen, emmekä olleet laittaneet tossuja takaisin sellolaukkuun. Luulin, että tossut olisivat kuvausten jäljiltä olohuoneessa, mutta en vaan löytänyt niitä. Lopulta keksin kysyä asiasta kuopukselta ja tossut löytyivätkin heti.
Tossujen mukana tuli nimittäin tällainen muovilaukku, jossa on vetoketju. Kun kysyin kuopukselta tietääkö hän, missä tossut ovat, hän meni suoraan laatikolleen ja otti sieltä esille tossut pakattuina tähän laukkuun. Niinpä niin, tietysti, sinnehän ne kuuluivatkin. Kuopus on tarkka tavaroistaan ja tietää kyllä niiden oikeat paikat. Tällä kertaa en ollut edes pyytänyt viemään häntä tossuja paikoilleen, vaan hän oli tehnyt sen aivan itse.
