Varmastikaan ei ole jäänyt epäselväksi, että pidän paljon lastenkirjoista. Olen myös vuosien saatossa onnistunut hankkimaan niitä melko suuren kokoelman. Toki aivan syystä, sillä kirjat ovat olleet perheessämme kovassa käytössä. Lisäksi olen hyödyntänyt niitä myös työssäni.
Aiemmat postaukseni: Pojatkin lukevat, Miten saada pojat lukemaan? Osa 1: teoriaa, Miten saada pojat lukemaan? Osa 2: käytäntöä ja TLDR käsittelevät myös lapsille lukemista ja lastenkirjallisuutta.
Astrid Lindgrenin satujen maailma on omalta osaltaan aivan ainutlaatuinen ja se on vienyt myös minut aika ajoin mennessään. Reilun 20 työvuoteni aikana olen saanut myös huomata, että pepit ja eemelit eivät olekaan tämän päivän lapsille yhtä tuttuja kuin meille, jotka 80-luvun alkuvuosina odotimme kuumeisesti kerran viikossa esitettävää tv-lähetystä Peppi Pitkätossusta tai menimme kirjastoon kuuntelemaan satulevyltä Eemelin metkuja. Voi sitä onnenpäivää, kun 7-vuotissyntymäpäiväaamuna sain lahjaksi LP-levyn Eemelistä. Miten haltioituneena niitä tarinoita levysoittimen edessä kuuntelinkaan! Entäpä se alkuopetuksen Kaarina-opettaja, joka luki meille Veljeni Leijonamieltä? Miten jännittävää, lumoavaa ja surullistakin se oli. Omille lapsilleni en ole sitä kirjaa vielä noin nuorina voinut lukea, hieman vanhempina kyllä. Kuka tietää, vaikkapa juuri Lindgrenin kirjat olisivat olleet omalla kohdallani sysäys satujen ja kirjojen maailmaan. Varmuudella tiedän myös, että Richard Scarry, Mauri Kunnas ja Grimmin veljekset ovat kohdallani hoitaneet oman osuutensa.