Kiire, stressi, väsymys, uupumus…

Nämä sanat näkyvät tuon tuostakin eri artikkelien, lehtijuttujen ja uutisten otsikkoina. Aiheeseen liittyvä tutkimus ja kirjallisuus on myös lisääntynyt. 

Ennen kuin jatkan enemmän otsikon sanoista, haluan kertoa mielestäni kolme inhokkisanaa/-sanontaa. Ensimmäinen on ”Hä?/Häh?”. Toinen on ”Kyllä se siitä!” ja kolmas on ”ruuhkavuodet”. Miksi juuri nämä kuuluvat mielestäni ikävimpiin ilmaisuihin? Ensimmäinen oikeastaan vain siksi, että se mielestäni kuulostaa rumalta. Toinen kätkee sisälleen omakohtaisia kokemuksia vaikeista elämäntilanteista. Ymmärrän sen, että toinen ihminen haluaa lohduttaa sanomalla ”kyllä se siitä”, mutta jos oikeasti elät tilanteessa, jossa et voi tietää onko siitä mahdollisuus ylipäätään selvitä, ei kukaan voi sinulle luvata, että kyllä se siitä. Ehkä olen naiivi, kun koen sen ”lupauksena”, mutta jostain syystä se vain tuntuu siltä. Mustaa ei voi ajatuksen eikä toivotuksen voimalla muuttaa valkoiseksi. Mitä sitten pitäisi sanoa? Mitä sinä haluaisit kuulla, jos olisit vaikeassa elämäntilanteessa? Silloin kun itse elää sellaista tilannetta todeksi, niin se täyttää aivan kaiken, arjen ja pyhän. Sitä ei pääse hetkeksikään karkuun, koska ELÄT sitä. Sellaisessa tilanteessa tuntuu jotenkin kammottavalta ottaa vastaan katteeton lupaus tilanteen muuttumisesta paremmaksi, koska emmehän voi sitä tietää. Se tuntuu jotenkin koko tilanteen vähättelyltä tai keinolta päästä pakoon toisen vaikeaa asiaa. Olisiko mukavampaa kuulla vaikkapa, että muistan sua/teitä tai olette ajatuksissani tai toivon että tilanne muuttuu paremmaksi. Entäpä yksinkertainen kysymys: ”Miten voisin auttaa? Mitä voisin tehdä?” Usein on myös helpompi vaihtaa toiselle puolelle katua kuin kohdata sellainen ihminen, jolla on vaikeaa. Itse en toimi niin, mutta olen toisinaan nähnyt ihmisten tekevän sillä tavalla. Enkä toki väitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa vaikeiden asioiden kohtaaminen olisi helppoa. Monesti mietitään, että mitä voi sanoa, ettei loukkaa toista. Aina ei tarvitse sanoa mitään. Voi halata tai vaikka itkeä yhdessä. Sekin lohduttaa kovasti, koska silloin voi aidosti kokea toisen välittävän, koska hän on jakamassa kanssasi saman tunteen. Tai voi vain olla hiljaa ja kuunnella, mitä toinen ylipäätään haluaa kertoa.

No entäpä kolmas inhokkini eli ”ruuhkavuodet”. Kun me olimme pieniä, valittivatko vanhempamme ainaista väsymystä, kiirettä ja stressiä? En ainakaan muista, että olisivat valittaneet. Toki toisinaan oli kiireisempiä elämänvaiheita tai ajanjaksoja ja varmasti myös stressiä ja väsymystä, mutten muista, että siitä tehtiin näin suurta numeroa kuin nykypäivänä. Koska olen itse halunnut ison perheen ja varmaan ainakin jollakin tasolla ymmärtänyt sen tuovan mukanaan noita kaikkia otsikon asioita, en silti koe eläväni mitään erityisiä ruuhkavuosia. Nämä tietyt asiat vain kuuluvat tähän elämänvaiheeseen enkä haluaisi niitä sävyttää tuollaisella omaan korvaani negatiiviselta kalskahtavalla sanalla. Loppujen lopuksi teemme itse monilla omilla valinnoillamme ratkaisuja vaikkapa arjen hektisyydestä. Jotkut asiat ovat pakollisia, mutta kaikki eivät. Eivätkö kuitenkin vapaaehtoisiksi valitsemamme asiat ole yleensä niitä kivoja asioita, kuten vaikkapa harrastukset? Samalla tavalla me heräämme aamulla ja lähdemme kukin tahoillemme, tulemme kotiin, keitämme ruokaa ja teemme läksyjä tai kotitöitä, kuten ennenkin. Mikä sitten on muuttunut? Mikä on saanut ihmiset käyttämään elämän ehkäpä tapahtumarikkaimmista vuosista nimitystä ruuhkavuodet? Mikä on saanut kiireen, stressin, väsymyksen ja lopulta jopa uupumuksen näyttelemään entistä suurempaa roolia elämässämme?

Sanomattakin lienee selvää, että koko yhteiskunta on muuttunut ja tuo muutos heijastuu meihin ihmisiin otsikon kaltaisilla asioilla. Nuo otsikot tutkimustuloksineen ja yksittäisten ihmisten kertomuksineen viestivät meille yksiselitteisesti esimerkiksi sitä, miten työpaikoilla vaatimukset ovat jatkuvasti kasvaneet. Yhä useammalla alalla ihmiset tekevät töitä jaksamisensa äärirajoilla ja jopa niiden yli. Työtehtäviä vain lisätään ja lisätään ja tunnolliset työntekijät yrittävät saada kaiken tehtyä, kuten ennenkin. Valitettavasti – tai oikeastaan onneksi – me ihmiset emme kuitenkaan ole koneita, joihin lisää polttoainetta syöttämällä saadaan irti enemmän ja enemmän ja mieluiten vielä entistä nopeammalla aikataululla. 

Nurinkurista tässä kaikessa on se, että meillä on aiempaa enemmän vapaa-aikaa sekä kodinkoneita auttamassa arkisissa askareissamme. Perheillä on enemmän autoja helpottamassa siirtymisiä paikasta toiseen tai vaihtoehtoisesti julkinen liikenne on aiempaa tehokkaampaa ja toimivampaa. Kaupoissa ja pikaruokaloissa myydään yhä enemmän valmisruokia, joiden avulla voimme halutessamme myös helpottaa kiireitämme ja saada pitkästä työpäivästä huolimatta ruuan pöytään ajoissa perheellemme. Lisäksi ruokakaupat ovat auki varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, jotkut jopa kellon ympäri. Miksi meillä silti on kiire?

En yhtään vähättele kiireen olemassaoloa, sillä elänhän itsekin aivan liian usein kiireestä ja stressistä käsin. Tiedän siis mitä se on. Toisinaan pakolliset asiat vain kasaantuvat lyhyelle ajanjaksolle ja ne on pystyttävä tekemään. Väitän kuitenkin, että näin ei ole jatkuvasti ja juuri siihen voimme tietyillä omilla valinnoillamme vaikuttaa. Omassa lapsuudessani leikimme muiden pihan ja lähipihojen lasten kanssa ulkona monenlaisia pihaleikkejä ja pelejä. Talvisin luistelimme tunteja lähijäällä, kesäisin pelasimme pesäpalloa. Kyllä meillä oli harrastuksiakin, mutta niihin kuljimme omatoimisesti. Hieman karrikoidusti kirjoittaen tänä päivänä lapsella on oltava mahdollisimman monta ja mahdollisimman kehittävää harrastusta, joihin vanhemmat kuskaavat kaikki illat ja viikonloput. Vastapainona saattaa olla pelikoneiden äärelle vetäytyneet lapset, joilla ei ole kodin ulkopuolisia harrastuksia. Pihaleikeissä ja -peleissä ei näy ketään. Ja kyllä, kyllä meilläkin kuskataan lapsia harrastuksiin ja vieläpä lähes päivittäin. On myös harrastuksia, joihin lapsi ei pysty omin avuin edes menemään joko pitkän välimatkan tai mukaan otettavien tarvikkeiden vuoksi. Mutta eikös ole kuitenkin niin, että harrastukset ovat positiivinen valinta vapaa-ajallemme? Silloin niiden tehtävänä on tuottaa iloa, ei kiirettä ja stressiä. Aikatauluista ei siis saa rakentaa liian tiukkoja, vaan toimivia. Ennakointi ja etukäteissuunnittelu auttaa paljon. Meillä tämä tarkoittaa esimerkiksi seuraavan päivän päivällisen miettimistä etukäteen. 

Työpäiväni alkaa pääsääntöisesti kello kahdeksan. Koska mieheni hoitaa yleensä lasten aamukuviot (eli kuopuksen viemisen päiväkotiin, koululaiset menevät omatoimisesti), minulla on mahdollisuus lähteä aamulla töihin hyvissä ajoin ja tykkään kovasti siitä. Vastaavasti minä hoidan sitten iltapäiväkuviot. Herään arkiaamuisin kuudelta (joskus jo aiemminkin), jolloin minulla on hyvää aikaa laittaa kananmunat ja puuro kiehumaan, syödä aamupala, lukea lehti ja tehdä muut valmistelut uuteen päivään. Pyrimme siihen, että kaikilla on vaatteet valittuna seuraavaa päivää varten valmiiksi jo illalla sekä reput ja mahdolliset liikuntavaatteet, eväät jne pakattuina. Nämä pienet etukäteisvalmistelut vaikuttavat hyvinkin ratkaisevasti mahdolliseen kiireen tuntuun aamukuvioissa.

Kaikesta yllä mainitusta huolimatta sain itseni menneellä työviikolla kiinni sisään rakennetusta kiireen tunnusta. Kun istuin kotipihassa autoon hieman kello seitsemän jälkeen, alkoi kiire jyskyttää sisälläni. Piti oikein pysähtyä ja kysyä mielessäni itseltäni, että mihin ihmeeseen sulla on kiire ja todeta perään, että ei oikeasti ole kiire, rauhoitu! Olen työpaikalla yleensä kello 7.15 – 7.30 aikaan. Tuona sisäisen kiireen aamuna löysin itseni kopiokoneen luota heti puoli kahdeksan jälkeen ja jälleen tuo samainen sisäinen kiire ilmoitti olemassa olollaan. Oli aika pysähtyä uudelleen ja todeta: ”Minulla ei oikeasti ole kiire yhtään mihinkään. Ehdin vallan mainiosti ottaa nämä kopiot ja sen jälkeen jää vielä aikaakin.” Tuon kokemuksen pohjalta jäin miettimään, että kuinka paljon meidän kiireestä on valhetta, johon elimistömme vanhojen kokemusten pohjalta sokeasti uskoo.

Milloin kiire sitteen muuttuu stressiksi? Silloin kun se ei ole enää hallinnassa. Silloin kun aamulla ei odotakaan vaatteet valmiina pinoissa ja sinkoilet ympäri taloa niitä etsimässä. Silloin kun tulet töistä kotiin ja huomaat, että ensimmäinen harrastus alkaa puolentunnin päästä eikä jääkapissa olekaan enää jäljellä eilistä ruokaa eikä paketin pakettia valmisruokaa. Silloin kun koko illan ja mahdollisesti seuraavan yönkin kuljetat mielessäsi ajatuksia siitä ja tuosta työstä, jota et ole vielä tehnyt ja jonka määräpäivä on ihan pian. Silloin kun olet väsynyt huonon yön jälkeen. Silloin kun unohdit juoda aamukahvisi. Silloin kun kalenteriin on ilmestynyt ylimääräistä ohjelmaa hallitsemasi perusaikataulun lisäksi etkä ole hoksannut sitä kaikkea riittävästi ennakoida. Silloin kun tällaiset päivät tulevat normaaliksi arjeksi eivätkä vain poikkeukseksi. Silloin kun elimistösi ja aivosi eivät saa tarvitsemaansa lepoa vapaa-ajalla, vaan jatkavat kuormittumista myös silloin. Pitkään jatkunut stressi puolestaan saattaa johtaa uupumukseen.

Vastapainoksi tälle kaikelle pitäisi osata säädellä levon määrää sopivaksi, mutta myös asettaa rajoja omalle ja ympäristönsä toimille. Nyky-yhteiskunta tuntuu toimivan niin, että mikään panos töissä eikä vapaa-ajalla tunnu riittävän. Paikallisessa sanomalehdessä oli muutama viikko sitten juttu aivotutkija Minna Huotilaisesta. Linkin takaa löytyy hänen kirjoittamiaan neuvoja stressitilan välttämiseksi. Keskeisenä asiana tuossa tekstissä nousee esille jatkuvien keskeytysten vaikutus elämässämme. Olen pitänyt itseäni aina hyvänä keskittyjänä, mutta huomannut viime aikoina keskittymiskyvyn herpaantumisen nimenomaan erilaisten keskeytymisten vuoksi. Tämä vaara on nykytyöelämässä ja ihan vapaa-ajallakin suuri riski ja haaste. Avokonttorit tai avonaiset luokkatilat pääsevät oikein ruokkimaan sitä. Lehtijutusta jäi mieleeni se, että pelkästään jo se, että joku kävelee työpisteesi ohi, saa sinun tekemisesi keskeytymään, koska aivot reagoivat ympäristön muutokseen ja nostat katsettasi. Keskeytymisen ei siis tarvitse olla edes sitä, että joku keskeyttää sinut puhumalla sinulle jotakin, vaan ihan vain kävelemällä hiljaa ohi. Entä kun tähän ottaa vielä lisäksi monet piipittävät laitteet viesteineen. Onneksi omassa työssäni puhelimen pitää olla äänettömänä eikä sen piipitykset – tai ylipäätään edes sen läsnäolo – pääse häiritsemään työntekoa. 

Olen lukenut myös useamman jutun tutkimustuloksineen taukojen merkityksestä työpäivän aikana. Niiden pohjalta ymmärsin, että on itsekin alettava huolehtimaan siitä, että työpäivään saisi mahdutettua edes yhden tauon. Eräs näyttöpäätetyötä tekevä ihminen sanoi käyttäneensä taukonsa samaa ruutua katsellen, mutta ihan muita kuin työasioita, luullen sen käyvän tauosta. Todellisuudessa hän oli kuitenkin myöhemmin ymmärtänyt sen kuormittavan aivan samoja aivojen osia kuin varsinainen työkin. Niinpä hän oli ottanut työpaikalleen mukaansa käsityön ja tehnyt sitä 10 – 15 minuutin taukonsa ajan ja kokenut sen todelliseksi tauoksi. Mikä olisi sopiva tekeminen tai tekemättä jättäminen sinun tai minun työssäni tauolla? Minun olisi ainakin aloitettava ensin siitä, että ylipäätään varaisin ajan tauolle.

Itselleni yksi tapa saada asiat pois päästäni, on kirjoittaa ne ylös. Tässä postauksessa on joitakin esimerkkejä kirjaamistavoistani. Työpaikallani lätkin työpöydälläni olevalle kirjoitusalustalle post it -lappusia, jotka käyn läpi aina aamulla tullessani työpöytäni ääreen sekä uudelleen iltapäivällä. Suoritan kaikki sen hetkiset asiat, jonka jälkeen revin ja heitän roskikseen jo hoidetut tehtävät. Kun olen kirjoittanut hoidettavan asian itselleni muistiin, voin luottaa, että se odottaa minua saapuessani jälleen työpaikalle, eikä minun tarvitse sitä koko vapaa-aikaani pitää aktiivisesti mielessäni. Toki voi kysyä, miksi en tee sitä heti, miksi se ylipäätään pitää jättää odottamaan. Joitakin asioita ei aikataulunsa vuoksi voi hoitaa etuajassa ja jotkin asiat taas kuuluvat samaan pakettiin joidenkin toisten asioiden kanssa, joiden määräaika on vaikkapa perjantaina. Oma työni on sellainen, että osa työstä on tarkkaan aikataulutettua ja osan voin tehdä omalla aikataulullani. Jälkimmäinen aiheuttaa sellaisen haasteen, että helposti luisuu siihen, että huomaakin olevansa koko ajan töissä eikä vapaa-aikaa ole lainkaan. Olenkin asettanut itselleni tavoitteeksi selkeämmän rajan vetämisen työn ja vapaa-ajan välille. Tehtävä ja rajanveto ei ole helppoa, mutta välttämätöntä. Uskon, että tämä on tarpeen tänä päivänä monessa työssä. Eikä tämä siis todellakaan tarkoita sitä, että laiminlöisi tai vähentäisi töitään, vaan sitä, että osaa aikatauluttaa työntekonsa järkevämmin. Muutoksen aiempaan olen jo alkumetreillä huomannut esimerkiksi siinä, että pitää oikein pohtia, että mitä sitä vapaa-ajalla kuuluisikaan tehdä. 

Postauksen kuvat otin yhtenä tammikuisena sunnuntaina, kun aurinko paistoi ja talvi oli jälleen kerran saapunut yhdeksi päiväksi vieraaksemme. Olen huomannut, että itselleni yhdeksi parhaaksi lepopaikaksi on osoittautunut kävely rantamaisemassa. Tänä aurinkoisena sunnuntaina rannan kävely/pyörätie oli aivan täynnä ulkoilijoita. Yhteistä ulkoilijoille oli myös se, että tuon tuostakin joku pysähtyi kuvaamaan häikäisevän kaunista luontoa. Kymmenen vuotta sitten samanlaista ilmiötä ei vielä ollut. Asialla olivat korkeintaan muutamat luontokuvaajat kera järjestelmäkamerojensa. Ajat ovat muuttuneet myös siltä osin, että näillä kävelylenkeilläni korvilleni ovat eksyneet kuulokkeet. Kuuntelen opetuksia, toisinaan hieman musiikkia. On kuitenkin hetkiä, jolloin haluan kuunnella vain hiljaisuutta tai kävellä illan pimeydessä. Sillä on aivan oma tehtävänsä. Jos huomaan, että puhetta kuunnellessani ajatukseni alkavat harhailla, enkä muista mistä lukija oli puhunut, on sillä kertaa parasta sammuttaa laitteet ja antaa niille omille ajatuksilleen tilaa. Käsitöiden tekeminen on myös minulle tärkeä keino tarjota aivoille ja mielelle lepoa. Kaikki kaunis ympärilläni oleva (esimerkiksi luonto ja tietty väriharmonia kotona) tuo myös omalta osaltaan mielelle levon. Ehkäpä siksi tykkään vangita niitä näkymiä ja hetkiä myös kuviin. Harmonia ja seesteisyys. Rauha ja levollisuus. Blogistani on myös tullut itselleni lepopaikka. Tännekin saan muistikirjan tavoin järjesteltyä tiettyjä asioita elämästäni. Millaisia lepokeinoja ja vastapainoa vaikkapa työlle ja arkiselle aherrukselle sinulla on? Mielelläni kuulisin niistä.

4 comments

  1. Pia says:

    Isomummoni Ida puhui 8-8-8 periaatteesta. Hän oli syntynyt vuonna 1900 ja jo 12-vuotiaana lähtenyt Nurmeksesya töihin Helsinkiin. Hän toimi yrittäjänä 78-vuotiaaksi asti. Silti hän pyrki siihen, että nukkui 8 tuntia, vietti vapaa-aikaa 8 tuntia ja teki töitä 8 tuntia. On päivänselvää, ettei yrittäjänä hän varmasti oikeasti aina kyennyt siihen. Mutta se oli tavoitteensa. Ja lauantait ainakin olivat työpäiviä. Mutta tämä on ollut ohjenuorani jo ennen lapsia. Olen lähes aina tehnyt työtä, jossa voin säädellä jonkun verran työaikojani. Silti menen aina mieluiten töihin kello 8 – 9 maissa ja lähden aina 16 – 17. Sen jälkeen en töitä tee, koska se heittää ylikierrokselle eikä aivot ole terässäkään. Toisaalta vanha pomoni teki siten, että lähti aina klo 16 töistä, mutta teki joka ilta klo 21-22 tunnin töitä. Tämä sopi hänelle. Tärkeää on mielestäni hallinnan tunne. Teen parhaani sillä energialla, mikä sattuu olemaan, ja se saa luvan riittää. Jos en ehdi valmistautua palaveriin, niin se saa riittää, että menen paikalle korvat auki. Tunteja en venytä. Eikä mikään saisi minua luopumaan vapaa-ajastani. Sen lisäksi päivät eivät voi olla maratoneja tai satasen aitoja. On otettava välillä löysemmin, rennommin ja luottaen siihen, että tässä iässä kokemus riittää mihin tilanteeseen vain. Työt eivät tekemällä lopu. Ne loppuvat, kun ne lopettaa 🙂

    • Miia says:

      Kiitos kommentista! Miten viisan perinnön Ida-isomummo onkaan jälkipolville jättänyt! Ja mikä viisas Pia, kun on ottanut siitä vaarin! Kyllä voimme tehdä monta asiaa kukin ihan vaan omassa itsessämme taltuttaaksemme kiireen ja sopimalla itsemme kanssa pelisäännöt työnteolle, vapaa-ajalle ja riittävälle levolle. Itse olen nyt kovassa koulutuksessa näiden asioiden suhteen omassa elämässäni. Yhdeksi ohjenuorakseni nappaan ehdottomasti tuon viisaan isomummon 8-8-8 sekä loppukaneettisi ”Työt eivät tekemällä lopu. Ne loppuvat, kun ne lopetetaan.” Useimmiten kun kuulee vain tuon alkuosan, ei sitä miten ne saa loppumaan. Kiitos siis näistä esimerkeistä ja viisauksista! Kevättä kohti kuljemme!

Vastaa käyttäjälle Pia Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *