Jokaisella meistä on unelmia, haaveita, toiveita ja tavoitteita elämässämme ja elämällemme. Kuten noissa uuden vuoden -postauksissani olen todennut, en ole koskaan osannut tehdä uudenvuodenlupauksia, mutta toiveita ja tavoitteita kylläkin. Jotenkin nämä kukat tässä talven keskellä – paitsi toivat mieleeni kesän – niin myös puhuttelivat minua toiveiden ja unelmien näkökulmasta. Jos katsotte tarkemmin noita kukkia, niin huomaatte, että ne ovat hyvin erilaisia. Voisi myös kutsua, että ne ovat hyvin eri vaiheessa. Jokaisessa vaiheessa on jotakin hyvää.
Kun jokin unelma tai haave syntyy mielessämme, se on usein kuin kukka nupullaan. Toisinaan käy valitettavasti myös niin, ettei tuo unelmamme pääse kehittymään tuota nuppuvaihetta pidemmälle. Nuppu, joka alkaa muuttua ruskeaksi ennen kuin on edes puhjennut kukkaan. Unelma joka kuolee miltei sen syntymähetkellä. Se voi tuoda mukanaan pettymystä ja surua. Sellaistakin, joka jättää varjonsa pitkäksi aikaa elämäämme. Pystytkö tunnistamaan itsessäsi sellaisia? Minä pystyn. Unelma joka oli pitkään nupullaan ja siksi toi paljon iloa ja haavekuvia elämääni, lopulta kuoli kokonaan pois aiheuttaen surua, pettymystä, itkua ja ikävää. Sellainen unelma kulkee jonkinlaisena varjona jopa koko loppuelämän. Toisinaan tuon unelman menettäminen on niin raskas asia, että voi kestää vuosia ennen kuin uusi nuppu, uusi unelma tai haave, pääsee syntymään. Itse elän nyt sitä vaihetta ja odotan uutta unelmaa syntyväksi. Olen kokenut myös sen, millainen voimavara elämässä tuollainen unelma voi olla. Itselläni on aina tapana iltaisin jos en saa unta, haaveilla unelmani toteutumisesta ja suunnitella siihen liittyviä asioita. Se on keinoni saada unenpäästä kiinni. Kun unelma viedään eikä tilalle löydy uutta, nukahtaminen vaikeutuu. Mieli alkaa helposti täyttyä ikävillä ja epäonnistuneilla asioilla. Silti sanoisin, että unelman ja haaveen parasta aikaa on ainakin minun kohdallani juurikin tuo nuppuvaihe, ihana odotus ja haaveilu, jolloin kukaan eikä mikään voi viedä sitä pois. Pienemmässä mittakaavassa saman asian voin kokea vaikkapa silloin, kun avataan jouluaattona lahjoja. Haluan mielelläni olla viimeisenä vuorossa, koska silloin positiivinen jännitys, ihana yllätyksen ja kivan odottaminen, säilyy pidempään. Tämä oli ehkä hieman lapsellinen esimerkki, mutten nyt keksinyt muuta. Ylipäätään monessa asiassa on mielestäni kivempi olla vuorossa viimeisenä kuin ensimmäisenä.
Sitten ovat nuo auenneet nuput, jotka kukoistavat kauneudellaan. Ilo täyttää elämän ja mielen. Saamme elää unelmaamme todeksi. Jossain vaiheessa tuo kukoistuksen hetkikin hiipuu ja kukka lakastuu. Monesti se kuuluu asiaan ja lakastuessaan jättää kauniit muistot, joihin voi vielä moneen kertaan palata vaikkapa päiväkirjan sivuilla ja valokuvissa. Kun tuo hehkeänä kukkinut kukka kuolee ja lakastuu, se muuttuu maaksi, josta saamme ravintomme. Muisto ravitsee meitä yhä. Se on osa pääomaamme ja antaa uskoa, toivoa ja iloa elämämme vaiheisiin vielä myöhemminkin. Toisinaan lakastuminen tapahtuu juuri parhaimmalla hetkellä, jolloin voimme tuntea, että kaikki jäi kesken. Saimme hieman maistaa unelmaamme, mutta olisimme tahtoneet elää sitä pidempään. Vuosien päästä saatamme huomata, että näin oli juuri hyvä. Tällä tavalla saimme tarvitsemamme kasvun ja pääsimme elämässämme eteenpäin – ehkäpä löysimme uuden unelman kadonneen tilalle. Ehkäpä tarvitsimme ajanjakson kokonaan ilman unelmia. Silläkin on varmasti oma tehtävänsä.
Unelmiemme hajotessa sirpaleiksi ja nuppujen kuihtuessa jo ennen kuin ovat edes auenneet, vaanii katkeroituminen mielissämme. Edellisessä postauksessa esittelemäni päiväkirjan tekijä kehottaa käyttämään kiitollisuutta lääkkeenä katkeruudelle.
Kuvien kukat ovat sitkeää lajia. Osa niistä kukoisti vielä senkin jälkeen, kun vesi oli jo loppunut maljakosta. Näin on meidän ihmistenkin laita. Saatamme omalla sitkeydellämme ja ylisuorittamisellamme pitää yllä unelmiamme tai ihan vain jokapäiväistä arkeamme, vaikka vesi ja ravinto olisivat aikaa sitten loppuneet. Menemme vain eteenpäin ikään kuin emme edes huomaisi niin tapahtuneen. Jossain vaiheessa tuo kaikki kuitenkin kostautuu ja kukintomme kuihtuvat. Ilman vettä ei voi elää, ilman ravintoakaan ei pitkälle pääse. Jatkuvat ylikierrokset lopulta tuovat seinän vastaan. Silloin sitkeyskään ei enää auta kukoistamaan, puhumattakaan että se synnyttäisi ja avaisi uusia nuppuja. Mikä auttaa? Vanhat kukat heitetään pois ja ostetaan uudet tilalle. Mikä on ihmisen laita? Ihmisenkin on lähdettävä rakentamaan itseään alusta uudelleen. Se ei tapahdu yhtä helposti kuin uuden kukkakimpun ostaminen kaupasta. On suotava aikaa uudelle kasvulle. On tarjottava ravinteikas ympäristö. On maltettava kasvattaa kestävät juuret ensin maan alle eli omaan sisimpäänsä ennen kuin mitään näkyvää vihreää alkaa kasvaa maan pinnalle. Kasvu tarvitsee ravinteiden ja veden lisäksi myös valoa ja lämpöä. Turvallisia ja seesteisiä kasvuolosuhteita kaikin puolin. Se tarvitsee huolehtijaa, rinnallakulkijaa, sanoittajaa. Jonkun joka jaksaa sano: “Ei se haittaa.” “Tämä riittää.” “Sinusta kasvaa vielä kaunis kukka.” “Muista että olet arvokas sellaisenaan, omana itsenäsi, silloinkin kun kukintosi ei ole saavuttanut täyttä loistoaan.” Eikö luonto olekin ihmeellinen? Se ilmoittaa meille milloin on levon aika, milloin on uuden alun ja kasvun aika ja milloin taas uuden kukoistuksen aika. Kunpa vain osaisimme aina tulkita asioita oikein ja toimia sen mukaan emmekä esimerkiksi yrittäisi väkisin pitää loistoamme yllä, jos ei enää ole sen aika, vaan vastaanottaisimme levon jakson elämässämme noustaksemme sieltä jälleen kasvun kautta uuteen kukkaan.
Ihanteellisinta olisi varmaankin se, että omassa kasvussa olisi samaan aikaan sekä kuihtuneita unelmia, elettyjä unelmia, kukoistavia unelmia, kasvavia unelmia ja nupullaan olevia unelmia. Vallitsisiko silloin tasapaino? Uusi unelma tai loistoonsa puhjennut haave antaisivat voimaa kestää kuihtuneen unelman tuoma suru ja pettymys. Uusi olisi vanhaa vahvempi. Pitkään odotettu ja kasvatettu uusi loiston ja kukoistuksen kausi toisi monin verroin iloa.
Haastan sinut pohtimaan omaa elämääsi. Löydätkö siitä tällä hetkellä nupullaan olevia unelmia? Entä täyteen loistoonsa auenneita kukintoja? Entä niitä kipeitä kuihtuneita unelmia, jotka eivät saaneet lainkaan toteutua tai joista jouduit luopumaan liian aikaisin? Entä jos ajattelet koko tähän asti elettyä elämääsi. Pystytkö nimeämään sieltä ne kaikkein kauneimmat kukinnot? Entä ne kaikkein raskaimmat kuihtuneet nuppuset? Voitko ajatella miten paljon niistä molemmista olet tämän hetkiseen elämääsi ammentanut?
Tuota tekstiä kirjoittaessani ja noihin kysymyksiin omalla kohdallani vastatessani mielessäni kulkivat muutama toisistaan erillinen asia. Esimerkiksi unelman hiipuminen ja kukoistuksen sitkeydellä ja ylisuorittamisella ylläpitäminen ovat tässä tapauksessa toisiiinsa liittymättömät. Oliskohan se edes mahdollista, että toteutumaton nupullaan ollut haave olisi voinut myös kukoistaa? En usko, sillä sehän jäi kokonaan toteutumatta. Siihenkin on tyytyminen, että omalla suorittamisella emme vaan voi kaikkia asioita saavuttaa. Toki voi olla ahkera ja sinnikäs, mutta kaikki asiat eivät kuitenkaan ole ihmisen omissa käsissä enkä niin edes toivoisi niiden olevan, koska se jos mikä toisi entistä suurempia suorituspaineita nykyiselläänkin kovin suorituskeskeiseksi kehittyneeseen maailmaan.