Toiveissani on jo vuosien ajan ollut päästä ottamaan kuvia viljapellosta. Tänä vuonna tuo toive vihdoinkin toteutui, joskin hieman vajaalla miehistöllä.
Viime vuonna samoihin aikoihin halusin kuvata pojat auringonkukkapellossa. Siinä sitten istuttiin minä ja kärsivällinen miehistöni (näille mun tempauksille kärsivällinen) autoon ja lähdettiin etsimään sopivaa kuvauspaikkaa.
Tämä kuvien kaurapelto löytyi aivan vanhempieni kodin vierestä.
Toisinaan asioita tapahtuu juuri sopivasti kuin tilauksesta ilman etukäteissuunnitelmaa. Voitte uskoa, millainen ajoitus oli sillä, että kaupunkilaispojat sattuivat pellon laidalle juuri silloin, kun leikkuupuimuri oli työssään!
Viime vuosina on saanut yhä useammin lukea tai kuulla, miten nykylapset eivät enää tunne viljan tai vaikkapa maidon tietä ruokapöytään. Kirjoista saa paljon tietoa, mutta uskallan väittää, että jos vain on mahdollista omin silmin nähdä ja kokea tapahtumia ”ruohonjuurella”, ne syöpyvät taatusti pysyvämmin mieleen ja konkretisoituvat todellisiksi tapahtumiksi.
Mitä useampi aisti pääsee kokemusta jakamaan, sen parempi. Silmät näkevät, korvat kuulevat (puimurin ääni taustalla), nenä haistaa ja sormet tuntevat. Maistamaan emme pellolla päässeet, se tapahtuu sitten siellä ruokapöydässä.
Kuvauspäivä oli elokuun viimeinen ja meinasi todellakin käydä kuten vuosi sitten auringonkukkapellon kanssa. Monet peltotilkut matkan varrella ammottivat jo tyhjyyttään. Paluumatkalla sen sijaan huomiomme kiinnittyi lukuisiin pelloilla ahertaviin leikkuupuimureihin ja jopa siihen, miten erilaisia puimureita olikaan olemassa.
Pohdimme myös maanviljelijän työtä.
Kun siemenet on keväällä kylvetty, alkaa pitkä odotus. Viljelijä ei voi vaikuttaa sääoloihin. Hän haluaa kuitenkin pitää sadostaan huolta myös sen kasvuvaiheessa esimerkiksi lannoittamalla sitä ja estämällä tuholaisten pääsyn viljan kimppuun. Sadon kypsyessä maanviljelijä käy päivittäin tarkkailemassa sopivaa korjuuhetkeä. Sitä ei voi tehdä liian aikaisin, sillä viljan täytyy olla kypsää. Sitä ei voi tehdä liian myöhään, koska sateet ja myrskyt saattavat lakoonnuttaa viljan, jolloin sen puiminen käy hankalaksi ja satoa joutuu hukkaan. Syksyä kohti mentäessä, myös hallan vaara saattaa muuttua todeksi. Jälleen sää vaikuttaa sopivan korjuupäivän valintaan. Kun korjuupäivä lopulta koittaa, ei tunneta ajankulkua, ei viikonpäivän nimeä. Kaikki kynnelle kykenevät apulaiset valjastetaan työhön.
Jäin samalla pohtimaan omaa kylvöäni ja sadonkorjuuta. Tällä en tarkoita suorittamista enkä saavutuksia elämässä. Ennemminkin tarkoitan henkistä (tai hengellistä) puolta. Tästä yhtenä hyvänä esimerkkinä on vaikkapa lasten kasvatus. Tiettyihin asioihin voin viljelijänä (kasvattajana) vaikuttaa, tietyissä puolestaan olen olosuhteiden ja luonnon armoilla.
Vaikka olisin raskaana ollessani ollut supertarkka esimerkiksi siitä mitä syön ja juon ja miten ylipäätään elän, en ole voinut vaikuttaa muihin uhkiin. En voi myöskään kulkea lapseni rinnalla koko hänen elämäänsä, vaan hän joutuu tekemään omat ratkaisunsa. Voin vain toivoa ja rukoilla, että olen sitä ennen ehtinyt neuvomaan ja opettamaan häntä riittävästi. Muistan sen tunteen, kun esikoinen vajaa kaksivuotiaana aloitti päiväkotiuransa ja kun en enää tiennytkään kaikkea, mitä hänelle päiväkotipäivän aikana tapahtui. Se tuntui oudolta. Voin myös kertoa, että sama outo tunne kuuluu myös tähän hetkeen, kun esikoinen on muuttanut pois kotoa.
Mihin sitten nuo neuvoni ja opetukseni perustuvat? Meillä jokaisella on oma tärkeänä pitämämme arvomaailma, jonka mukaan pyrimme elämään ja sen myötä myös luonnollisesti siirtämään näitä arvojamme muihin ympärillämme oleviin ihmisiin. Haluan nimenomaan käyttää sanaa ”pyrimme”, koska kukaan meistä ei ole täydellinen eikä kukaan pysty toimimaan ainoastaan hyviksi kokemiensa arvojen tavoin. Meillä on huonoja hetkiä, kiukkumieltä, pettymisiä ja tiuskimisia. Ja se on hyvä, että niitä on. Erityisesti lapsen pettymisensietokyky on nostettu tänä päivänä korkealle. Vanhempien tehtävänä ei missään nimessä ole siloittaa lapsen tietä mahdollisimman tasaiseksi, vaan ennemminkin jopa tarjota hänelle pettymyksiä. Pettymykset on helpompi ottaa vastaan yhdessä turvallisen aikuisen kanssa ja harjoitella yhdessä niiden kohtaamista ja miten niissä tulisi toimia. Aikuisen tehtävänä on säädellä lapsen tunteita, koska lapsen aivot eivät ole vielä kehittyneet niin pitkälle, että hän pystyisi siihen itsenäisesti. Aikuinen voi antaa tunteelle nimen ja oikeuden eli hyväksynnän. Aikuisen tehtävänä on kuitenkin sanoittaa ja opastaa, että vaikka sinulla on oikeus olla vihainen, niin sinulla ei ole lupaa satuttaa vaikkapa toista ihmistä tai muita, heitellä tai rikkoa tavaroita. Näiden yhteisten turvallisten kokemusten myötä lapsenkin taidot karttuvat.
Millaisia arvoja sinä pidät tärkeinä? Millaisia asioita sinä haluaisit viestiä ympäristöllesi, perheellesi, ystävillesi, työtovereillesi? Uskon, että vaalimamme tärkeinä pitämämme arvot ovat juurtuneet meihin niin syvälle, että harvemmin pysähdymme tietoisesti pohtimaan niitä. Itse pidän tärkeinä muunmuassa oikeudenmukaisuutta, luotettavuutta, rehellisyyttä, toisen ihmisen kunnioittamista, johon liittynee läheisesti hyvät ja kohteliaat käytöstavat, parhaansa tekemistä ja kristillisiä arvoja. Siinä missä positiivinen psykologia puhuu hyveistä ja esimerkiksi luonteenvahvuuksista, puhuu Raamattu hengen hedelmistä.
En voi olla myöskään pohtimatta sitä, että aivan kuten viljelijäkin työssään, joudumme mekin ottamaan riskejä tai luottamaan sen hetkiseen vaistoomme tai tunteeseemme tehdessämme päätöksiä ja valintoja. Toisinaan niiden tekemistä on saattanut edeltää pitkäänkin kestänyt asioiden puntarointi ja oikein ratkaisun pohtiminen. Viljelijällä saattaa olla jo vuosien kokemus työstään, ihan kuin vaikkapa kasvattajalla, silti hän tekee väärän valinnan ja sato kärsii. Hyväksikin katsomassamme arvossa saattaa olla hiuksen hieno raja sen kääntymiseksi päälaelleen. Esimerkiksi tuo mainitsemani ”parhaansa tekeminen” saattaa helposti kääntyä ylisuorittamiseksi, jonka seuraamukset eivät välttämättä — ainakaan pitkässä juoksussa — ole niin hyvät. Saattaa myös olla vaikea hyväksyä sitä, että toisen ihmisen ”parhaansa tekeminen” ei ole sama kuin omasi. Kukin toimimme aina myös oman persoonamme mukaan ja sen hyväksyminen on osa toisen ihmisen kunnioittamista ja vaikkapa erilaisuuden hyväksymistä. Emme voi myöskään pakottaa toista hyväksymään samoja arvoja kuin itsellämme on, vaan jokainen tekee omat valintansa ja ratkaisunsa. Se on rikkautta.
Näiden turvin saamme kypsymään erilaista satoa ja sitähän tämä maailma tarvitsee. Enhän esimerkiksi minä pysty syömään kauraa lukuunottamatta muita kotimaisia viljoja, vaan tarvitsen ihan toisenlaista satoa elääkseni. Sama asia pätee myös muissa elämän osa-alueissa. Tarvitsemme erilaisia asioita elääksemme ja saamme niitä erilaisista sadoista. Niiden takana puolestaan on erilaisia arvoja, erilaisia persoonia, erilaista kylvötyötä. (Enkä tarkoita nyt aineellista satoa vaan vertauskuvallisesti.)
Tämä postaus on lojunut luonnoksissa jo yli kuukauden päivät. Koen etten ole saanut tekstiä muotoiltua sellaiseksi kuin olisin halunnut. Ei se ole ehkä vieläkään valmis, mutta päätin kuitenkin sen nyt julkaista. Asiaa olisi voinut pyöritellä vielä monesta eri näkökulmasta ja koen että juuri siitä syystä se jäi vajaaksi. Nyt syntyi oikeastaan vain alustus ja pintaraapaisu.
Poikien vaatteet:
- chinoshortsit KappAhl Hampton Republic 27
- t-paidat Zara Kids
- sandaalit Kavat