Sitten oli palkinnon vuoro.
Olen tainnut joskus aikaisemminkin kertoa, miten minä ja syntymäpäiväkaimani nallekarhu ajattelemme usein samalla tavalla ja meidän on hyvin helppo tavoittaa toinen toisemme ajatukset.
Kun kerroin pojille, että otetaan mukaan myös tavalliset ulkovaatteet palkintopaikkaa varten, arvasi nallekarhuni heti minne aikoisin heidät viedä! Enkä todellakaan ollut antanut minkäänlaista vihjettä siihen suuntaan.
Tuore kymmenvuotias on jo varmasti vuoden päivät toivonut pääsevänsä leikkimään yhteen tiettyyn metsään kotikaupungissamme. Koska se ei sijaitse ihan kotimme vieressä, vaan vaatii joko pidemmän pyörälenkin tai automatkan, se on vain jäänyt ja jäänyt. Syntymäpäivän lähestyessä, olin saanut ajatuksen, että menisimme juurisyntymäpäivänä tuonne metsään eväsretkelle ja leikkimään. Sitten kuopus sairastui ja olin jo aikeissa luopua koko ajatuksestani. Lopulta päädyin kompromissiin eli metsäleikkeihin ilman eväitä.
Joku ehkä kyseenalaistaa tuon palkintosanan käytön tässä yhteydessä. Ehkä se on enemmänkin meidän perheen juttu puhua tuolla tavalla. Meillähän lapset leikkivät päivittäin, joten leikki ei toki ole heille mikään palkinto, vaan päivittäinen itseisarvo. Toisaalta haluan tuolla osoittaa, ettei palkinnon tarvitse olla mikään materia tai ylipäätään kallis elämys, vaan ihan ilmainen, pitkään odotettu yhteinen juttu.