Ikäeroa kaksi vuotta, kaksi viikkoa ja kaksi päivää

Viime sunnuntaina meillä oli tarkoituksena lähteä ottamaan hieman kuvia päivänsankarista ja samalla myös nuoremmista veljeksistä, mutta kuopuksen sairastuttua, lähdinkin matkaan vain tämän kaksikon kanssa. Suunnitelmissa oli myös pieni syysretki eväineen, mutta sekin muutti hieman muotoaan.

Tällä veljeskaksikolla on ikäeroa aika tasan kaksi vuotta, tarkalleen kaksi vuotta, kaksi viikkoa ja kaksi päivää. He ovat toistensa parhaat kaverit. Kumpikin on oma persoonansa, mutta heillä on myös yhdistäviä tekijöitä. He ovat muunmuassa luoneet keskinäisen salakielensä ja yhteiset leikkinsä. Heillä on keskinäinen luottamus, ihailu ja kunnioitus toista kohtaan. Niin kliseistä kuin se onkin, niin yhteistyö- ja avunantosopimus näiden veljesten kesken toimii vääjäämättä. (En voi olla ajattelematta, mitä se tuokaan tullessaan teini-iässä 😉 ). Ideat pääsevät kehittymään ja puhkeamaan kukkaansa yhteisvoimin. 

He ovat kuitenkin niin kultaisia, että pikkuvelikin on aina tervetullut mukaan heidän leikkeihinsä, vaikka toisinaan aiheuttaisikin hieman sekaannuksia. Pikkuveli on takuuvarmuudella saanut osakseen maailman parhaat isovelicoachit!

Nämä meidän ”kuvauskeikat” ovat harvemmin tylsiä. Iloitsen siitä, kun lapset ovat aitoja ja leikkivät myös näissä tilanteissa. Elävät valokuvat ovat parhaita. En niinkään tykkää pelkistä pönötyskuvista etenkään, jos niistä ei löydy mitään punaista lankaa. Tai sitten se on vain se, että minulle kuvaaminen on helpompaa ja motivoivampaa idean kera kuin ilman sitä. Idea tuo innostuksen ja usein se tarttuu myös kuvattaviin ja poikii mukanaan uusia ideoita.

Sanoin pojille, että haluaisin ottaa vähän synttärikuvia ja sen jälkeen olisi pieni yllätys. Pakkasimme sitä varten mukaamme myös kunnon ulkovaatteet. Kaakaot nappasimme kuvaushetkeen.

Hauskoja juttuja veljelle kuiskattavaksi riittää aina. Valitettavasti ette näe poikien ilmeitä, mutta voin kertoa, että ne ovat iloa tulvillaan.

Uudet ympäristöt ovat yksi tämän kaksikon suosikkijutuista.
Ne on pakko päästä tutkimaan aina tarkemmin.
”Äiti, tuu kattomaan mitä täällä on!”
”Äiti, tuu nopeesti!”
”Äiti, mikset sä juokse?”

Parhaani mukaan yritin kamerani kanssa pysyä poikien perässä ja tavoittaa heidän riemunsa löytyneestä uudesta piilopaikasta ja milloin mistäkin aarteesta.

Heidän perässään kulkiessani ymmärsin itsekin, miten upeassa kaupungissa saammekaan asua. Miten toinen toistaan huikeampia paikkoja se kätkeekään sisäänsä ja miten kaunis ja ihmeellinen voikaan luonto olla.

”Äiti, voidaanko me mennä tonne rantaan?”
”Kato, millaista vaahtoa täällä on!” 
”Äiti, kato mitä mä löysin!”

Milloin minä menetin kykyni nähdä tuon kaiken? Vaikka näenkin paljon kauneutta ympäröivässä luonnossa, näkevät lapset silti aivan erilaisia asioita. Heidän katseluperspektiivinsä on eri.

Vesi vetää puoleensa.

Itse koen niin, että meri ja sen läheisyys tuo sellaisen vapauden tunteen. En tiedä mistä se johtuu, mutta kun asuin muutamia vuosia sisämaassa järvenrantakaupungissa, koin siinä aivan selvän eron. Toki siihen varmasti keskeisenä asiana vaikuttaa juurikin se, että olen lapsuuteni asunut merenrantakaupungissa, näissä samoissa maisemissa.

Muutettuamme opiskeluvuosiemme jälkeen mieheni kanssa takaisin lapsuusaikamme kotikaupunkiin, asuimme jonkin aikaa aivan meren lähellä. Muistan ne lukuisat kerrat, kun istuin korkean kerrostalon ylimmän kerroksen parvekkeella ja vain katselin merta. Vapauden tunteen lisäksi meri sisältää niin paljon muutakin. Erityisen hyvin siitä näkee vuodenaikojen ja säiden vaihtelun. Ihan kuin ihmismielikin, meri kertoo välillä tyyneydestä, välillä raivoisasta myrskystä ja kaikkea siltä väliltä. Täysin samanlaista päivää on tuskin koskaan. Se viehättää. Se kiehtoo. Se pelottaa. Se vangitsee. Se vapauttaa. Se saa ajankulun katoamaan. Ja niin paljon muuta. 

”Äiti, voidaanko me tulla tänne uudestaan?” 
”Äiti tullaanko niin, että pikkuvelikin pääsee mukaan?”

Seuraavassa postauksessa sitten se pojille lupaamani ”palkinto”, ettei tämä ihan maratoniksi yllä.

 

Poikien vaatteet:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.