Lasten joulukirkossa

Koska joulunaika jatkuu yhä, ajattelin jakaa teille vielä
muutaman jouluaiheisen postauksen.

Meidän jouluaaton aikataulua on jo vuosien ajan rytmittänyt lasten joulukirkko, joka on aina klo 15 iltapäivällä. Sinne menemme koko perheen voimin. Kirkko on joka vuosi aivan täynnä. Kirkon jälkeen menemme kotiin viimeistelemään  jouluateriaa. Tänä vuonna poikkesimme kuitenkin tavanomaisesta joulustamme, sillä emme viettäneetkään aattoiltaa omassa kodissamme.

Kotikirkkomme on todellinen joulukirkko, koska siellä on alttaritauluna Albert Edelfeltin maalaama Paimenten kumarrus. 

Toisinaan kirkkoreissulle pääsee mukaan myös muutama ylimääräinen matkustaja 😉

Tänä vuonna alttarin etuosaan oli rakennettu pieni seimi nukkehahmoin. Pikkupojat pääsivät tilaisuuden lopuksi katsomaan sitä hieman tarkemmin.

Kirkossa puhuttiin siitä, miten joulua voi mitata. Voidaanko hyvä joulu esimerkiksi mitata lahjojen määrässä? Entä herkuttelun tuloksena hyvin kasvaneena vyötärömittana? Päädyttiin siihen, että yhdessä vietetty aika läheisten kanssa alkaa olla lähellä hyvän joulun mittaa. Sen jälkeen puhuttiin siitä, miten Jeesus-lapsi sai olla Marian sylissä (kuvattu alttaritaulussa niin) ja miten tälläkin hetkellä osa kirkossa olevista lapsista istuu jonkun heille tärkeän ihmisen sylissä.

Nämä viisi ovat kukin vuorollaan saaneet täyttää minun sylini, joskus useampikin kerrallaan. Syliin pääseminen ja sylissä pitäminen ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Kun esikoisemme syntyi, pääsin näkemään hänet ensimmäisen kerran vasta seuraavana päivänä. Siis NÄKEMÄÄN. En saanut ottaa häntä syliini, sain vain hieman koskettaa hänen pikkuisia sormiaan. Sellainen oli ensikohtaamisemme. Viikon päästä sain ensimmäisen kerran imettää häntä. Voitte uskoa, että kun vihdoin sain luvan pitää häntä sylissäni, en olisi enää laskenut siitä pois, mutta oli pakko. Raastava pakko. Kun sairaalaelämää oli takana kolmisen viikkoa ja vauvani itki iltaitkuaan, otin hänet syliini, kannoin häntä pienessä sairaalahuoneessa ja lauloin hänelle jo raskausajalta tuttuja tuutulauluja. Silloin avautui huoneen ovi ja sairaanhoitaja sanoi: “Jos alat kantaa häntä noin, niin saat kantaa vielä viisivuotiaanakin!” Kyyneleitä nieleskellen jatkoin kantamista, mutta laulu lakkasi hetkeksi.

Kun lapsi on pieni, syli on hänen elinehtonsa. Pieni vauva ei voi elää ilman syliä. Hän ei voi liikkua, syödä eikä hoitaa peseytymistään, pukeutumistaan tai nukkumaanmenoa ilman syliä. Hän on täysin hoitajiensa armoilla. Kun vauva kasvaa ja kehittyy ja oppii liikkumaan omatoimisesti, hän alkaa tehdä tutkimusmatkoja sylin ulkopuolelle. Silloinkin sylin on hyvä olla turvallisen etäisyyden päässä. Syli tuo turvaa, lohdutusta, pysyvyyttä, lämpöä, läheisyyttä  ja rakkautta. Luin joitakin vuosia sitten kaksi toisistaan erillistä tekstiä, joissa pohdittiin sitä, miten usein teinipojat jäävät vaille kosketusta. Lähtökohtana oli ajatus siitä, että jokaisella ihmisellä on tarve tulla huomatuksi ja halatuksi tai muuten kosketetuksi. Sylissä olemisen tilalle tarvitaan muita tapoja, jos se ei enää tunnu sopivalta tai hyvältä tavalta. Asiantuntijat antavat neuvoksi, että hiusten pörrötys, kainaloon kaappaminen tai leikkimielinen “töniminen” voivat olla sopivia tapoja osoittaa kosketusta ja välittämistä, turvaa ja rakkautta sylin tavoin.

Nämä kaksi alinta kuvaa ovat Laura Schneiderin ottamia. Kuvissa kuopus on 11 vuorokauden ikäinen. Hänen sylitaipaleensa on vasta alussa.

Joulukirkon lopuksi kaikille lapsille ja lastenmielisille jaettiin ovella rintanappi, jossa luki näin:

“Sylihin syntyi seimen lapsi.
Sylissä kasvoi suuremmaksi.
Syliä vieläkin tarvitaan.
Jouluiloa kantamaan.”

Poikien vaatteet kuvissa:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *